parhainta joulua
kaikille teille ihanille!

Kuule kun apuasi anelen

jalanjälkiä painuu lumeen

kuinka paljon sinä minusta tiedät,

kun istun monta riviä kauempana, enkä hengitä

kyllä minä kuulen kun laulat siinä,

melodia nukuttaa minut ja

sinä sanot että yö laskeutuu

kuinka paljon sinä minusta tiedät,

kun yritän hengittää sinua sisään,

mutta hengitänkin vain itseni ulos

jalanjälkiä

painuu lumeen

kun päivä toisensa jälkeen

minä kävelen hautani päällä

Ääntä ei tulisi

jos joku meistä putoaa

se en ole minä

se on me kaikki

jos minä putoan

se en ole minä

se ei ole kukaan meistä

Pikkusisko tunkeutuu minun sänkyyni.
Olen tullut viimeinkin kotiin nukkumaan, vaihtanut lakanat jotta entiset eivät muistuttaisi mistään. Minusta tuntuu pahalta olla jollekin tuki ja turva. Sillä luulin, että minä olisin se, jonka huojuminen huomattaisiin. Pikkusisko ei ainakaan ole huomannut. Minusta tuntuu pahalta, että hän painautuu kylkeeni tässä sängyssä. Jospa hän joskus vielä käsittää kaiken.


Narahdus. Ei olisi pitänyt kääntää kylkeä.
Jos tuo pieni tyttö ei nukkuisi kiinni minussa, minä alkaisin nyt huojua. Liikkeeni laajenisi kunnes tipahtaisin sängyltä. Syöksyisin äkkiä takaisin peiton alle, pidättäisin hengitystä, kuuntelisin kun sydän löisi harvaan ja lujasti. Sitten jännitys laukeaisi ja kasvoillani tulvisi suolaista vettä. Minä laittaisin kädet ristiin ja huutaisin Jumalaa, mutta ääntä ei tulisi. Minä en oikeasti antaisi sen tulla. Pakottaisin silmät kiinni.

Ulkovalot napsahtavat päälle. Valoa tulee sälekaihtimien läpi minun huoneeni kattoon ja puiden varjot näkyvät. Enää ei tuule. Käsivartta kutittaa pikkusiskon hengitys. Minä nousen hitaasti ylös, ettei sitä narahdusta kuuluisi uudelleen. Kävelen läpi käytävän ja kuuntelen jokaisen hengityksen. Anna. Emma. Mikael. Iiris. Äiti. Isä. Reetta.

Astun portaisiin. Sytytän valon.
Menen keittämään kaakaota.

samoilla tasoilla

niin kuin ei koskaan

kukaan olisi liikkunut mihinkään

mutta todellisuudessa

me liikuimme limittäin

hankauduimme

minuun jäi

palasia

sinuun jäi

-

kyllä sinä tiedät, sinuun jäi

toista ihoa

ja niitä luita ja nikamia

meistä tuli portaikko

jolle vain minä astun

ensin vasemmalla jalalla

ettei tule huonoa onnea

Herätä vierestä

Eikö se olekin luvallista?
Siis se, että olettaa tiettyjen asioiden tapahtuvan.

Minä saalistan sitä jokaisesta katseesta.
Siksi koska minä oletan, että se tulee vielä vastaan.
Minä seison taas kirjaston hyllyjen välissä
ja haaveilen. Olen rakentanut ympärilleni uuden kuplan.
Minä oletan, että joku tulee ja puhkaisee sen kuin purkkapallon.

Olen jättänyt pehmeänkeltaisen valon huoneeseen.
Kun tulen kotiin, näyttää siltä kuin joku odottaisi.
Painan itseni peittoihin ja tyynyihin, viileyteen.

Suutelen ilmaa

Miksi ne odottivat sitä miestä

Elenan silmäluomet kimmeltävät kultaisina
kuinka usein hän onkaan kulkenut tämän saman matkan
kolisevan, tärisevän, värejä vilisevän
kolmetoista tuntia


Joka kerta pikajuna rullautuu matkaan muutaman minuutin myöhässä
Elena on nähnyt sen saman juoksevan miehen
heilauttaa kättään, salkku putoamaisillaan, hermostunut hymy konduktöörille
ja vaunun ovi sulkeutuu
miksi ne odottivat sitä miestä

Verho heilahtaa pois ikkunan edestä, Elenan luomet räpsähtävät auki
aamuyö, vielä neljäsosa matkasta, kalpea maaseutu
Elena tarkastelee peilikuvaansa
hileet ovat tipahdelleet poskipäille

Hän lähettää viestin satojen kilometrien päähän
näyttö menee mustaksi
ja maailma

Elena herää
miksei juna kolise enää
pää alaspäin, kylmä, sireeni huutaa
ulkona pyryttää lunta
kyltissä lukee Novgorod

Saanen kertoa

Kunpa haluaisin tarpeeksi pistää vastaan. Mutta nyt, kun he kaikki kerrankin ovat minun puolellani, niin enhän minä viitsi. Jos niin tekisin, minut muistettaisiin vain pessimistinä, jolle mikään ei ole tarpeeksi. (Mikään ei ole mitään)

Illan neljäs tulitikku syttyy. He hymyilevät valokuva-albumin sivujen kahahdusten tahdissa. Tekisi mieli kokeilla ja katsoa, kuinka olohuoneen verho leimahtaa tuleen. Mutta nyt, kun on säästettävä vuokratakuuseen, niin eihän minulla olisi siihen varaa. (Minulla olisi varaa leimahtaa, jos täällä olisi vähänkin pimeämpää)

-

Kello ei ole edennyt puoleentoista tuntiin. Lasien kilistessä levottomasti sekuntien täytteeksi minä sen teen. Nousen seisomaan olohuoneen pöydälle mekonhelmani lyhyydestä välittämättä. Levitän hieman lisää huulipunaa huulilleni ja ilmoitan asiani. Katselen hidastettuna hetkeä, jona he hiljentyvät. Lasia rikkomatta minä tiputan heidän boolimaljansa intialaiselle matolle ja annan aplodit.

Niin vai(n)

huomasin heti, että
muuta sanottavaa hänellä ei minulle ollut

takki puoliksi kiinni ja huppu korville
vasen puoli ylävartalosta väristen
suuntaan kirjaston hyllyjen väliin
ja siellä sinä

ottaisin sinut koska tahansa otteeseeni
tietäisitpä vain voi kun tietäisitkin

Kangasvuoret

Pienessä kaupungissa oli tavallista, että ympäri mentiin ja yhteen tultiin. S-marketin leipähyllyillä, kirjaston kulmalla, kapeilla kävelykaduilla sitä sitten vatvottiin joka maailman asia. Useimmiten kaikki tiesivät kaiken kaikista ja kaikesta, jopa kuurot. Tästä Kangasvuoren pariskunnasta oli kuitenkin tapana puhua hiljempaa kuin muista ihmisistä. Hellävaroen, jos sitä niin voi kuvailla.

Sen naisen pupillit olivat kuin puolukat. Syvää punaista.

Kangasvuoret asuivat paritaloasunnossa. Toisessa asunnossa oli ollut tyhjää pitkään, eikä sille asialle oikein osattu tehdä mitään. Monen Tarpolan kaupunginosan asukkaan rakastama Helka-mummu oli kuollut siellä vanhuuteen.

Marraskuun alussa Huoneistokeskuksen auto viimein ilmestyi Tarpolantielle ja harmaapukuinen nainen asetti esittelykyltin pihamaalle. Vastapäisen kerrostalon ensimmäisestä kerroksesta olivat rouvat kytänneet tapahtumia asunnon edustalla. Kuuleman mukaan Anne-Lis Kangasvuori oli varta vasten leiponut kaurakeksejä asuntoesittelyyn saapujille. Sen Anne-Lis oli Helka-naapurilleen luvannut, että hänen kotinsa viimeisillekin vieraille varmasti tultaisiin tarjoamaan jotakin suuhun pantavaa.

Sille naiselle lupauksen lunastaminen oli itsestäänselvyys. Perusasioita elämässä.

Anne-Lis Kangasvuorta ja hänen miestään Ilmaria kartettiin yleisesti eritoten tarpolalaisten keskuudessa. Ei niinkään pelonsekaisin tuntein. Koettiin, että heidän tuli antaa elää rauhassa omaa elämäänsä. Postilaatikolla naapureiden kesken toki vaihdettiin kuulumisia jopa iloiseen sävyyn. Tulipa Anne-Lis siinä sivussa usein antaneeksi vinkkejä ikkunanpesuun tai rucolan kasvatukseen.

Eräs uusioperhe muutti Kangasvuorten viereen. Parisen viikkoa muuton jälkeen se vain valitettavasti sattui tulemaan kaupunkilaisten tietoon. Sen jälkeen alettiin pariskunnasta kuiskia valittelevia katseita luoden. Se ovi. Sen oven narahdukset aamuöisin. Se ovi, joka kenenkään ulkopuolisen tietämättä sijaitsi näiden kahden asunnon välillä.

Sen naisen maailma kääntyi ylösalaisin. Sinä aamuyönä Anne-Lis Kangasvuoren viha jätti kokonaan purkautumatta ja imeytyi hänen pupilleihinsa.

Hän kirjoittaa naiselle

Näin hän kirjoittaa naiselle seitsemäskymmenes neljättä vuonna yhdeksänkymmentäsataakuusi alkuyöstä turhautuneena epätasaiseen pisaroiden ropinaan kattolevyssä ja elämänsä suurinpiirtein puoliksi nähneenä

No niin. Mikset sinä vain sano sille, että eikö tämä ole jo nähty. Se on vain yksi lause. Sano, että nyt riittää. Poista numero puhelimen muistista ja aloita vaikkapa elämä. Än yy tee nyt sinä tietysti ajattelet, ettei elämäsi sen parempaa olisi niinkään. Kuulehan, ymmärrän toki, että kauniisti olet ajatellut hänen sinut tuntevan. Paremmin kuin kukaan. Niinpä niin.

Katsohan.
Sinä et enää edes syö samalla tavalla; jännität niskaasi jo pelkästä haarukan liikauttamisesta. Tuo sinun sähköinen tärinäsi on turhaa. Miksi me olemme täällä - sitä sinä hoet turvonneiden luomiesi takaa - siitä ei ole hajua minullakaan. Älä vastaa minulle enää. Älä ainakaan ennen kuin kiinnikasvaneet luomenreunasi ovat erkaantuneet toisistaan.

Tavallisesti hän kirjoittaa perinteisen tervehdyksensä mutta koska hän tietää huomenna olevan viikon yhdeksäs päivä se samainen päivä joka viime viikolla toi myrskyn ei hän vaivaudu enää ja hän sulkee sälekaihtimet nopealla liikkeellä muttei vihaisena lainkaan

10.10.10.

tänään
tipahtelee niitä pienenpieniä valkoisia
jotka katoavat sekunneissa saavuttaessaan maan
ja isoja keltaisia oransseja kulmikkaita ja pehmeitä jotka peittävät vihreän

voisin seisoa keskellä harmaata
huomata, että tuuli kulkee pääni läpi korvasta toiseen
ettei se sittenkään vie mitään minnekään, se vain tuo takaisin

Mørk blå

Meidän kodissamme on kattoja eri korkeuksilla. Tummansinisinä myöhäisiltoina kun olen vihainen sinulle, minä katson vierashuoneen terävästi kaartuvaa kattoa. Se on kuin Muumipeikon makuuhuone. Tikkaat tosin puuttuvat.

Me saimme tämän talon puoliksi rakennettuna. Sinä soudit veneesi siihen kalastajarantaan, jonka nykyään saan nähdä kylpyhuoneen pikkuikkunasta. Näytit keskeneräistä tietä. Se vei meidät vaalealla aidalla reunustettuun pihaan ja minä näin edessäni tämän talon, jonka tiesin maalaavani siniseksi kunhan se valmistuisi.

Talvisin meidän talossamme on liian viileää. Pidän mustavalkoista villatakkiani ja sytyttelen kynttilöitä ympäriinsä. Me ylitimme budjetin, takkaan ei ole varaa vuosiin. Onneksi sinä muistutit joulukuussa, että halaaminen lämmittää myös. Silloin minä tein kynttilöistä sydämen lumihankeen ennen kuin tulit illalla kotiin.

Sinä kalastat joskus torstaisin Magnuksen kanssa. Magnus tietää veneistä kaiken. Kun me kesän lopussa maalasimme taloa, minä melkein tipahdin tikkailta, mutta Magnus otti minut kiinni. Onneksi sinä et ollut näkemässä. Emme me kuitenkaan sillä tavalla pidä toisistamme, emme niin kuin minä sinusta.

Se, mitä minä toistin rukouksissani teinivuosista lähtien. Vaikken koskaan tiennyt miksi rukoilen. Minä sain sen. Katson kun kolaat lunta kotitieltä. En päästä sinua. Sen päätän tässä nyt.

Se ei satu enää

ei satu enää

oon yksin mä nyt

nostan kytkintä



tunnen itseni paremmin

kun sain katkaistua remmin

kipu opettaa, särky opettaa

ei voi kun kohdata heikot kohtansa ja vähä karaistuu

muuten maailmassa vuoroin paistuu ja vuoroin pakastuu



ei voi samaistuu liikaa keneenkään

muuten mä heitän itseni menemään

ja vedätän niitä joista välitän

ja kaik on turhaa jos jos ei siitä opi mitään

se on vaan minä ja mun herrani

tarpeeks vuodatin sydänvertani









------------

Jukka Poika

Syyskuuta

koleus ja kirpeys tarrautuu hiuksiin
eikä haittaa

omenat tuoksuu monen metrin päähän
ne tulee ahvenanmaalta,
kilohinnasta huolimatta ostan monta
mietin kuinka niitä on poimittu korkealta
osa on itsekseen tipahtanut alas

katselen taas liian kalliita villatakkeja
ajattelen sitä sellaista tunnetta,
joka tulee kun ympärillä on pelkkää pehmeää
ja vähän aikaa tunnen sen

Herättäisiin jo

te olette niin jumissa, ihan kuin ette näkisi
te haluatte milloin mitäkin
au pairiksi, lontoo tai pariisi vähintään
keijuiksi, koska sitä vakuuttaa kuvamanipulaatio
kitaratunteja, selkämerkkejä, joita oli yläasteen suosituimmalla

katsotte peiliin ja luulette näkevänne itsenne
itsenne, siispä ihmisen, joka ei kelpaa teille

mutta älkää huoliko, minäkin olen jumissa
odotan unelmoin odotan
pakenen hetkeä jossa kuuluisi elää (carpe diem, meille kerrotaan)

elämänohjeet ovat pilanneet meidät
kuvat ovat syövyttäneet järkemme
me olemme hengittäneet sisäämme
ammoniakkia
tulleet aggressiivisiksi
lopulta väsyneiksi

nostaneet painon harteilta
eläneet hetken kevyenä
ja sitten tiputtaneet kaiken painon takaisin
me emme osaa elää ilman sitä

Sunnuntait

sama syvennetty ikkuna
odottaa että siihen istuisi
kaksi
vastakkain
niiden varpaat olisivat yhdessä
ja ne katsoisivat, ei toisiaan,
vaan kaikkea mikä kulkee niistä ohi
valoja jotka vilistävät
tuntisivat olevansa ainoat
jotka pysyvät paikallaan
siinä
varpaat yhdessä
suut mustikkakeitossa
ja toisissaan
vain sunnuntaisin

sateenkaaressa asun,
minä oranssinpunainen viiva joka heijastaa sinistä

kun aurinko minuun osuu minä palan
sitten vesi minut elvyttää

mutta jos ei sada entä jos ei sada
onko sinulla silloin kastelukannu

Kimmeltäisitkö

anna minulle yksiösi vihreänsininen vuodesohva
luovuta sormiini leuastasi sänki ja sen alta iho
tätä haluan sinulle huutaa kuiskata kirjoittaa
haluan että sinä vastaat kysymykseen hymyllä tai kyyneleellä
tai kädelläsi niskan kaarella
lämpimimpänä kätenä joka kulkee niskaani kuin
pussista kierivä yksinäinen omena liukuhihnalla

mikä on kultaa kalliimpaa
joskus sinulta vaadittiin siihen vastausta
ja sinä et sanonut koska sinä halusit säästää vastaustasi

mikä on kultaa kalliimpaa sinä nyt kysyt kaiteella kävellessä
meri alla mutta käsi toisen kädessä
niin lämpimässä kädessä että koskaan et voisi irroittaa
et koskaan voisi silmiäsi laskea tummaan veteen pelkkä viimeinen huuto ilmassa

mikä on kultaa kalliimpaa
minä tiedän oikean vastauksen ja sinä istut odottamaan sitä
minä vastaan:
Kulta.

en malta odottaa niitä aamuja,
joina kirpeä ilma avaa hengityksen
kun villaisessa mekossa odotan kärsimättömästi syliä
eivätkä kiivinmakuiset huuleni malta yhtään sen enempää

meillä on:
PALASIA hukattavaksi
päitä kääntymässä toisten puoleen
KOHTAUKSIA
merkkejä kirjaimia LIIAN MONTA
puolukkametsän thaimaalaiset
se kun RENGASKEINUISSA katsot
vettä vastuksena
ne rivit joista paistaa LÄPI

meillä on verta suonissa liikaa
me kiehutaan yli taas
meillä on huonot ihot
kynnet haljenneet
me ei koskaan avata
meidän ajatuksia
me ollaan kiinni
kukaan ei tiedä
eikä tule
tietämään

Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta 002

Kyllä se uni tulee. Tulee se. Tule, uni. Uniiii... Uni hei, tule jo. Ei. Ei se tulekaan. Viimeinen oljenkorsi: valot kiinni, silmät kiinni, laske sadasta alaspäin, piirrä numerot valkoisella mielen mustalle pohjalle. --- Kakskyt yks, kakskyt kaks. Eiku, kakskyt yks, kakskyt... Kakskyt. Yheksäntoista, kaheksantoista, seittemäntoista.

-

Seittemäntoista.
Vaaleat lakanat ja sälekaihtimien välistä vaaleanpunaiseen sekoittunutta auringonkeltaista. Romanttista valoa, kuin suoraan lainattu rakkauselokuvan sumeasta aamukohtauksesta.
- Minkä ikänen sää oot?
- Seittemäntoista.
Pakko nousta äkkiä. Nostan hiukset ylös, korvan takaa tippuu paksu suortuva kun laitan leuan alas. Roikotan päätä niin että niskassa naksahtaa.
- Seittemäntoista?
- Mm.
Pakko nostaa suortuva muiden hiusten joukkoon. Ylös pompulan alle. Sormet ei tottele, veri kiehuu niiden sisällä, porisee kuin teevesi keittimessä ja naps, virta pois päältä, porina hidastuu, viimeiset kuplat, kuumaa höyryä joka tarttuu ilmaan ja keittiön kaappien vetimiin.

Roikotan päätäni ja mietin, tapahtuuko tämä vain minulle. Että sulan johonkin toiseen. Tuohon joka nyt kysyy olenko oikeasti seitsemäntoista, vaikka tätä ennen meidän ei ole tarvinnut kysyä mitään. Että me olemme erivärisiä vahapalloja, joita joku lämmittää käsissään. Lapsi, joka tahtoo muovailla vahasta mansikan. Me olemme mansikan punainen ja vihreä, meidät muotoillaan erikseen. Punaisesta pyöreämpi, alaspäin kapeneva, pilkullinen. Vihreästä pienempi, palmun latva, monta kovaa lehteä. Lämpiminä ja täydessä muodossaan ne sulatetaan yhteen. Toisesta tulee se, johon tartutaan - se, josta lopulta irrotetaan likaisin sormin. Toisesta se, joka katoaa - se, joka vain jotenkin irtosi. Kevyesti napsahtaen.

Me sulamme yhteen, vihreä ja punainen. Sitten sinä sanot liian hiljaisella äänellä, ettet enää tiedä kumman sydän lyö selkääsi vasten.

Sata. Yheksänkytyheksän. Yheksänkytkaheksan.

Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta

Yleensä valvon silloin, kun jokainen ajatus päätyy samaan pisteeseen, eikä missään ole mitään järkeä. Silloin minä tunnen sen kihelmöinnin ylimpien kylkiluiden alla. Rinnan alla. Siellä on kaksi mannerlaattaa, jotka haluaisivat revetä toisistaan ja päästää tulivuoren nousemaan välistään. Mutta ne eivät millään irtoa. Ja tulen alku kytee niiden alla, siinä kohdassa josta ne ovat toisissaan kiinni. Ne pienet liekit minä tunnen, niitä on kymmeniä. Niiden takia minä valvon.

Mutta tänä yönä valvon, koska olen viimeinkin oppinut olemaan paikoillani. Minä olen istununut puolitoista tuntia samassa paikassa. Tuuletusikkunasta on leijaillut elokuun ilmaa. Välillä olen vain ollut, selkä suorana seinää vasten. Välillä olen venyttänyt oikeaa kylkeäni kurkottamalla kättä kattoa kohti. Ja minuutteja olen katsellut sitä, jonka pää on ollut sylissäni ja hiukset levinneet tyynylle ja jalkaani vasten. Olen valvonut puolitoista tuntia, koska en ole halunnut kadottaa silmistäni sitä, jonka käsi on tipahtanut reidelleni uneen vaipuessa. Pelkään, etten aamulla enää muista, miltä ihoista sekoittunut lämpö tuntuu. Mutta se, jonka hiukset lepäävät tyynyllä ja jalkaani vasten, raottaakin yhtäkkiä silmiään niin että ripset näyttävät vaihtavan paikkaa. Ja se kysyy minulta, että mitä minä halusinkaan synttärilahjaksi. Vastaan, kuiskaan, että kukkia vaan ja aamulla halin. Ja se nousee puoliunessa ja ottaa minun kyljistäni kiinni ja sanoo että näitä öitä tulee vielä, niin kuin tulee aamujakin, nuku sinäkin jo. Ja minun pitää totella kun minut laitetaan peiton alle, ja kun tyynylle laskeutuu kahdenlaisia hiuksia.

Saman kokoinen

voisitko vaikka pidellä minua niin kuin vauvaa
kun on ne sekunnit joina tunnen itseni sellaiseksi pieneksi
"sinä se mahduit isän kyynärvarrelle ihan kokonaan! ja pää oli äidin kämmenen kokoinen..."

minä olen vieläkin se pieni, minun sydän ei ole kasvanut ei ainakaan näkyvästi vaikka niin kovasti luulin ja voimat kadotin, minun sydäntä ei pysty jakamaan kun se on niin pieni valmiiksi.
siispä
ota minusta puolet.
kokonaista et saa.


Vuosittain saadaan kuulla se tarina - kuinka näkyi sinä yönä satelliitteja. Huuhkaja tai susi ulvoi, ei kukaan vieläkään tiedä kumpi se oli. Vaikka video kovasti rätisee, on selvässä muistissa, että oli ne sekunnit joina tanssittiin epätahtiin laiturilla, ei pelätty tippumista veteen. Ei kukaan ymmärtänyt pelätä tulevia vuosia, ei murehdittu homeisista ovenpielistä, ei pelätty keskenmenoja eikä avioeroja. Ylipäänsä mitään mikä tuli tapahtumaan muodossa jos toisessakin.


ei, minä en tarvitse puolikasta! anna minulle kokonainen maa ja taivas! meret ja joet, vuoren harjanteet - minun!

no, hyvä on.
ota, mutta sydämeni jää

sehän jäi isän kyynärvarrelle,
koita nyt ymmärtää

Juuret

kasvoni näkyvät valokuvista peilinä;
minun poskipääni samanlaiset kuin hänellä
seepianvärisessä filmikameran kuvassa
40-luvulla

mistä me tullaan

mihin tästä mentäisiin

jospa olenkin vain tässä
paikoillaan, kun kerrankin jaksan

Yötunteita

oranssia valoa, täydelliset soinnut, basso hakkaa nurkan takana

tahdon istua mekossa korkkareissa nahkasohvalla ja kuunnella

sitä miten kaikki voi olla niin kokonaista, harmoniassa

laulan jopa nuotilleen, hymyilen ja taputan

kenellekään en kerro kuka oon

kaikki on väliaikaista:
hetki tuntuu näyttää kuulostaa kauneimmalta
sitten aamu nousee
valomerkki

väärät hitaat

vielä viisi lasia vettä ja sohvatyynyjä ja

kaipaus

Hiljaisuus on hiljaisuus

niin on todistettu että mikään ei niin lepata kuin haavan lehdet
ja mun sisälläni ne lepattaa silloin kun valitsen kaupan kassan myyjän perusteella:
ennen kielsin itseäni menemästä siihen, jossa on komein, etten vain sopertaisi -
nyt kävelen sitä kohti ja se on mun magneetti ja mä katson silmiin
yhtä paljon kuin sekin

kotona mun käsissä on tuore ananas, liian kallis kylläkin
lehden kaksoisnumero, jonka sivut on yhtä kuin ruoka silmille
ja muutaman millin kohonnut itsevarmuus, muutaman vaan

hiljaisuus ei ole enää täynnä ääniä, korvat sulkee tien pään sisään ja on hyvä olo, oikein hyvä hetki ajatella ajattelemattomia

Lattiamatka

nyt olen keskellä lattiaa lohduttoman suurta lattiaa
painan poskeni sitä vasten, kuuntelen mitä sen alla tapahtuu
ja kohta olen taas vuodessa 1998
sitä aikaa kun olohuoneeseen tuotiin paljon punaista
kysyttiin miksi jeff buckleyn piti kuolla enkä tiennyt pitäisikö sanoa jotain

menen eteenpäin, niihin kuukausiin
joina asunnossa vielä tuoksui uutuudenviehätys
usein iltamyöhään asti odotin poski lattiaa vasten
odotin autoa pihaan, valoja heijastumaan ikkunaan
joskus ei tullut ketään ja painoin silmät kiinni pakolla
painoin poskeni sun tyynylle jolla et ollut nukkunut päiviin

nyt vaihdan toisen posken lattiaan, vaihdan asentoa
minun on kylmä kun lattialämmitys ei enää tehoa, niskaa pakottaa
eikä tehoa minuun sun keho eikä gina tricotin villapaita jota inhoan
minä päätän että minun pitää maata tässä, katsella onko lattialla pölyä, miettiä päivän tapahtumat miettiä viimeisimmät sanat jotka on sanottu,

miettiä kuinka lämmin oli sun poski kun painoin omani siihen
odotan auton valoja, minä tiedän ne tulee tänään

SeOikea (kertaa miljoona)

Se kävelee katujen poikki tietäen, että sen ympärillä on kehä jonka läpi ei moni ulotu - ja silti se on kaupungin halutuin mies. (huomaatko ristiriidan) Saattaa se suakin suudella, mutta vain suurkaupunkien tyttöjä se ottaa sänkyynsä. Ja sillä on tietenkin jossain se yksi oikea, jolle se säästää sormustaan. Eikä se jaksa laskea, kuinka monet sen vuoksi jää vuosiksi itkemään. (huomaatko miten turhaa)

Psst! Jos katsot huolellisemmin, niin itse asiassa se ei olekaan täydellinen. Sen oikea jalka on vähän lyhyempi kuin vasen. Siksi sillä on se maailman makein kävelytyyli. Ja sen seksikäs sänki on sisäänkasvanu. Hah-haa! Sitäpä ei moni tienny.

"Minä haluan,

että sinä tuut tänne nyt heti rakastamaan mua!"
hän huutaa puhelimeen. Lankapuhelimeen, korallinpunaiseen. Johto on valkoinen, nappulat mustat. Ei kuitenkaan sellaista kierrettävää numeronvalitsinta, mutta kunhan nyt vähän muistelen vanhoja aikoja, lapsuutta. Kävin hakemassa puhelimen äitini luota, se löytyi vaatekomeron ylähyllyltä pölyttymästä niiden vaatteiden seassa, joita äiti ja mummi olivat ommelleet meille lapsille. He ompelivat niitä valmiiksi jo varhain ennen esikoisen syntymää, ja silti ne jotenkin tuntuivat vieläkin olevan muodissa. Kunpa minä saisin lapsen ennen sisariani, niin voisin pukea vauvani talvella lilaan villavaatesarjaan...
--- "Jooko, en jaksa enää olla... Tulisit jo. Soita vaan sitten kun oot alaovella." Pakkohan minun on lähteä, kun hänen äänensä on niin suloinen. Ja on minulla melkoinen ikäväkin.




"Mää oon leiponu rakkausmuffinsseja, mutta eihän ne miltään ois maistunu ilman sua."

Sähkö

Laitan turhaan hiukset nätisti, peitän tummat silmänaluset vaikka ei niitä kukaan enää kuoltuaan muista ja kaikki kuitenkin kuolee joskus. Tuijotan turhaan peiliin: eihän siellä näy kuin minä. Ja mitä minä oon: en mitään, korkeintaan yksi yli kuudesta miljardista. Tai ehkä sekin on arvailun varassa montako meitä täällä on.

-

Sinä kysyt, minä vastaan. Parin viikon välein kirjaston lukusalissa punaista hehkuva lamppu meidän välissä. Sormet naputtaa pöytää tai koskee hiuksiin. Meillä on monta tuntia aikaa, ne on kalenterista varattu

- tiiätkö mitä me ollaan
- no
- ei mitään
- miten niin
- me ollaan vaan jotaki impulsseja jonku toisen vartalosta
- mistä sinä puhut
- meistä. mutta on parempi olla impulssi kuin ei mitään

Lamppu meidän välissä ylikuumenee. Olen siitä varma. Siinä on jännitteitä. Me lähdetään varttia ennen sitä hetkeä kun se lamppu räjähtää siinä pöydällä. Pilkullisen sateenvarjon alta katsotaan kun kirjaston lukusalissa leijuu punaisia valopalloja.

- me ollaan vaan osa tätä järjestelmää huomaatko
- en ymmärrä. mistä sinä puhut kulta haluaisin ymmärtää
- meistä. mutta puhu sinä nyt. puhu siitä miten mun kuiskaus on sähköä sun korvassa

Hetkikalastus

on sekuntikelloja rannekelloja
puhelimen kelloja seinäkelloja aurinkokelloja

minun sisälle on rakennettu sellainen kello,
joka vaatii minut käymään läpi kahdesti
kaiken mitä minulle tapahtuu
kaiken mitä olen sanonut,
kaikki mitä mulle kerrottiin
ja jätettiin kertomatta
kuvat jotka jää mieleen
ja ne jotka ei jää
jokainen uudelleen

siksi minulle parasta maailmassa on se olo
kun on lämmin ja "ihanaa, puolen minuutin kuluttua
en tiedä tästä maailmasta mitään!"

joka sekunnin miljoonasosa on mitä on
sattumaa unta ennalta määrättyä valhetta jonkun toisen omaa
minä yritän kalastella niitä pieniä välähdyksiä,
jolloin ihanasti menetän otteeni
ja joinakin yhtä pieninä välähdyksinä
toivon että joku kalastaisi minut jossain

Joskus suunnittelen

tuut silittään mua hiuksista sitten kun musta tuntuu että maanpinta tipahtaa alas ja jään ilmaan kellumaan

haluan hautautua sun huppariin ja oikeastaan huuliisi myös mutta

no, niin.

ehkäpä tuut joskus minua vastaan. toivon niin.

voinkin tässä heti alkuun toivoa sinisen talon, ja sen pihalle istuttaisin varmaankin unikkoja ja silkkikukkia. häät loppukesästä. kesämökki järven rannalta kuten onnellisten suomalaisten kuuluu. sitten se kaksi viiva kolme lasta joiden nimet oonkin jo päättänyt, toivottavasti siitä ei tarvitse riidellä. keittiöön leipäkone, värikkäitä taikinakulhoja, lapsille muumilautaset tai muuta. sanon sinua söpöiseksi ja me ollaan onnellisia vaaleassa makuuhuoneessa vaikka välillä huudettaisiin (+ seksiä pesuhuoneessa pyykkipäivinä, kukaan ei kuule). ja meidän rakkaus ei lopu edes keski-iän kriisiin ja meistä tuntuu aina että ollaan nuoria ja jouluisin laitetaan ihanasti paketoituja lahjoja kuusen alle ja keitän riisipuuroa tietysti. sulle villasukat, lapsille lapasia.

niin että

anyone?

Meillä on tapana piiloutua

on liian helppo kietoa itsensä raastinraudoin
(paino sanalla liian)

mahdollisuus toivomukseen tulee kerrankin oikealla hetkellä
kello on 22:22, mun toiveessa on sinä hiuksissasi uutta vaaleaa
pyydän joltakin tuntemattomalta että älä anna tapahtua mitään


tänään painan tablettiriviä ja yhden oranssin vedän vedellä alas
kun en uskalla ajatella toteutumattomia toiveita
ethän astu mun odotusten päälle, äläkä omiesi

Naistenhuoneista

(keskustelupalstanovelli)



- Jokin puuttuu hänen elämästään, mutta hän ei tiedä, mitä se voisi olla.
- Aina voi antaa nupullisen tulppaanin. Sen kirkkokin siunaa.
- Eikös hän juuri sanonut, ettei sellaista missä on punainen alaosa? Tee maailmalle palvelus ja älä osta.
- Ajattele kehitysvammaisia, vanhuksia, he eivät enää pysty vaikka haluaisivatkin, ajattele! Sinä saat! Ja voit pestä mattojakin. Tämä auttaa kummasti.


- Otto tuntui hyvältä nimeltä molempien mielestä jo pitkään ennen synnytystä.
- Minusta kauneimpia ovat nämä: Tarukannel, Arosanervo, Sinisammal, Sinivuori, Kantele, Kontiokorpi, Stenhammar...


- Eipähän meillä mies tiedä mitä on keittiön lavuaarissakin touhuttu.
- Meinataanko tässä ihan yhdyntää?
- Käytöstavat ovat unholassa monellakin!!! Ja himonsa pitää osata hillitä!!!
- Eihän tämän kysymyksen vuoksi sentään tarvitse kaivaa nitropurkkia ja nyrkkirautaa esiin. Olisi kyllä minustakin kurjaa, jos mieheni itsetunto olisi riippuvainen meikkaamiseni määrästä.


- Tytöllä on iho-oireitakin välillä ja muistaakseni joku sanoi että silkki olisi siinä suhteessa erikoisen hyvä...?
- Itse ajattelen, että lakanat kuuluvat patjan ja peiton päälle, ei minun ylleni.
- Mutta sitä en vain käsitä, että miten voi olla ihmisillä otsaa väittää kirjaimellisesti sanottuna mustaa valkoiseksi!
- Niinpä, ja minä kun hänen kullannupulleen ihan nätisti sanoin, vieläpä kuiskailemalla poski vasten poskea...


- Jumalako on päättänyt, milloin hän antaa heinäsirkkojen lähteä liikkeelle?
- Näin on. Lähtölaukaus ammutaan puoluekokouksissa. Siihen asti jaksaa kyllä tiskata harjan voimalla.


- No mikään sensori tai poliisi en halua olla. Yritin kannustaa miestänikin siihen mutta tämä vain kiljuu aina kun trimmailemme häntä. En ymmärrä... Hei, väistykääs sieltä liukumäen alta, jotta muutkin pääsee laskemaan!
- Ihanko totta? Toisinaan tietysti tulee vähän solmussa olevat lankakerät tai tippaleivät mieleen, kun yrittää päästä ongelmien syihin kiinni.


- Ei asuta omistusasunnossa, ei. Hetekkakin saa olla koko kesän pihan nurkassa. Päivisin lueskelen tai otan torkkuja jossain hyllynkulmalla. Ja tykkään vain laittaa ruokaa.
- Joo, olen varmaan minäkin syönyt kymmenisen pullaa leipomispäivänä tuoreeltaan...
- Ai, kuule, meillä oli tapana, että isä osti aina mansikoita ja uuden Aku Ankan.
- ... mutta en ole sortunut sokeriin, mitä nyt sekoitin hippasen kotitekoista mustikkahilloa rahkan sekaan eilen!
- Mie vietin kans yhen antosen puolituntisen nyppimällä bikinirajoja. Se alkaa tuntumaan ihan hyvältä kun pääsee vauhtiin.
- Noniin. Sinä se kiteytit kaiken mitä yksinäinen tekee.

Tyynyssä poskipunaa

minun eilisille meikeille sataa pieniä pisaroita
maa on vedestä tummana ja etuhiukset alkaa tuoksua ulkoilmalta

olen rukoillut että varmistuisin
että tietäisin joku päivä että jonkun sanoihin voi luottaa
ja nyt minä tiedän, enkä itke kuin pari kyyneltä ja nukahdan

selvä, tunnustan:
sinun käsivarsillesi nukahtaisin kyllä
mutta minun on ihan hyvä olla näinkin,
alan oppia kuinka rakastaa sitä:
tavallista oloa, kun ei paina rintaa eikä pää ole sekaisin

Jokiranta

PHOTO zeynep oztayinci



minulla on kultaa ja raitoja
ranteissa, paidassa, korvissa
pitäisitkö sinä minusta?
minulla on pisamia poskilla

en ole koskaan laskenut
jokirannan veneitä keväisin
enkä puita, jotka sinne
istutettiin tasaisin välein
mutta millään ei ole väliä,
kunhan ne ovat siellä vielä huomenna,
jotta voin kulkea niiden vierestä

pitäisitkö sinä minusta?
minä tuoksun kreikan matkalta
kolmenkymmenen vahvuiselta aurinkorasvalta

På Åland

hänen kahvinkeittimestään ei kuulu pienintäkään ääntä. kahvin näkee tippuvan, mutta ääntä ei kuule. se tekee levottomaksi.

"du e gräddskum
inne min mun",
hän kuiskaa ja sydämeni sulaa ja siksi unohdamme juoda kahvit.

meidän täytyy nukkua vielä ainakin yksi yö sohvalla, koska sänky on edelleen matkalla takaisin afrikasta. itse asiassa toivon, ettei se tulisi ollenkaan perille. silloin hänen olisi hengitettävä iholleni joka yö.

joskus aamuöisin, kun minä nukun, hän herää kirjoittamaan puhtaaksi kirjoituskoneellaan ulkoministeriön toimintasuunnitelmia. puoli yhdeksältä hän on valmis. sitten hän tulee takaisin nukkumaan ja pian minä herään. juon kylmän kahvin ja katson millainen sää on tänään. sitten katselen hänen ripsiään (ne liikkuvat kun hän näkee unta) ja kuiskaan ilmaan "min älskling"

Tänään minun hymykuoppiini jäivät:

. ei kiirettä bussipysäkille

. minua varten avattu ovi

. silmät jotka tuntee minut

. mustiin vaatteisiin imeytynyt aurinko

. huolten osittainen harteilta tippuminen

. haluttava mies marketin hyllyjen välissä

. lihavia pikkulintuja punaisessa pensaassa

. nukahtaminen mielikuvituspoikaystävän viereen

. kynsiin mustalla tussilla piirretyt leopardikuviot

Ovellasi ilman avaimia

mitä teen kun en jaksa painaa puhelimen numeroita, en muista pitääkö puhelun alussa painaa vihreää vai punaista, minuutti sitten oli kaikki hyvin, nyt tuntuu että olen kaukana kaikesta enkä missään ja kaikkialla, mitä teen kun en muista numeroasi, mitä teen kun sinua ei edes ole, kuvittelen vain että minulla on avain sinun asuntoosi

- sinähän et vaihda minua toiseen ethän
- en

ja sinä olet lämmin kun minä olen kylmä niin minä kuvittelen, ja kun en enää pysy sumuisessa kuvitelmassani niin olen yhtäkkiä kaukana ja kukaan ei löydä minua he eivät edes tiedä että olen kadonnut mutta totuus on että minä en ole missään ei minua taida olla ollenkaan

Rajojen takaa

Hmm. Onhan sitä tullut mietittyä.

Olen tosin matkannut jo niin useita kuukausia, etten ole enää varma mistä aloitin. Kilometrimittarin viisareista toinen on ikään kuin kulunut pois paikoiltaan. Täällä luoteen puolella auringonlasku ei kerro vuorokaudenajasta sen enempää kuin lämpötilakaan.

Viimeisin näkemäni eläin taisi olla leijona, se katosi hiekkapölyyn. Minulle tuli siitä mieleen unihiekka. Olen ollut melko kauan ilman sellaista ihmistä, joka ymmärtäisi puhettani. Olisi pitänyt lukea useampaa kieltä silloin, kun oli aikaa. Onneksi olen nähnyt viime päivinä isompia tienviittoja, joista olen päätellyt saapuvani pian kohtuullisen suureen kaupunkiin.

Toivon mukaan saan vielä joskus juoda lämmintä kanelikaakaota. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että vadelmien maku on jo päässyt unohtumaan. Hyvä niin, ehkäpä.

En enää muista, mitä kamerani filmille on tallennettu.

Paitsi että eräässä kuvassa on kuusi puuta,

joiden juurien luulin nitoutuneen yhteen.

Sain kuitenkin kuulla paikallisesta radiotiedotuksesta,

etteivät ne jaksaneet viikonloppuista myrskyä.

Se oli lyhyt myrsky, mutta riipaisi mennessään jokaikisen lehden.

Siitä asiasta vielä, josta kysyit.
Olen kyllä miettinyt. Olen piirrellyt kuvioita hiekkaan.

Kaksisataa kilometriä tästä länteen hiekka tuntui olevan jatkuvasti kosteaa, mutta nyt tunnen allani kuuman, kuivan rannan. Märkään hiekkaan ne kuviot jäivät, ovat siellä kai vieläkin, mutta jos joku juoksee tuon äsken piirtämäni kuvan päältä, sitä ei voi enää palauttaa.

En ole tullut uuteen tulokseen. Epäilen aika paljon. Minä luulen, että minne vain tästä jatkankin, löydän vain yhä kuivempaa ja kuivempaa hiekkaa. Toivonkin, että seuraavan kirjeesi saavuttua saisin luvan soittaa sinulle kaupungin puhelinkopista.

Meet me in the middle

juon mukista tiikerin päiväunen
kuuntelen sadepisaroita hiirenkorvillani
katson kissankelloa, se osoittaa jo seitsemää

on aika kävellä vastaan
sade menee läpi takista
hiuksista se imeytyy aivoihin asti
mutta jalat ei kastu, minulla on kumpparit

Otan sakset

Joku on jättänyt kengät bussipysäkin roskiksen päälle, ruskeaa mokkaa, varmaankin läheiseltä kirpputorilta.

Sinä jätät minut painavan kevyeksi. Toisin sanoen täytät minut tyhjällä.

Kun minua epäilyttää, että alan tulla liian levottomaksi, otan kartonkia, kontaktimuovia, kuvia ja kehykset. Ja sakset. Ja teen taulun.

En ikinä uudestaan tahdo itkeä puhelimessa sisäelimet rei'illä. Minä yritän kertoa, että mieleni räjähtää ja sinä sanot "Niin, oliko muuta?" Sinä otat sakset ja leikkaat reikiä kunnes niitä on tuhansia, ja seuraavaa puhelua ei enää tule.

Vertailen lakkasopan ja appelsiinien sävyeroja. Etsin värikartasta oikeat sävyt ja merkkaan toisen löytämistäni värikoodeista permanenttitussilla soppakulhoon, toisen appelsiinien kuoriin.

Seuraavalta, johon liimaan rakkauttani, en vaadi mitään.
Kun tunnen mieleni räjähtävän, totean vain täysin ulkona omasta persoonastani: "Kuule, minusta tuntuu että pääni on nyt kuin Jaffa-appelsiini." Käytän siis kiertoilmauksia. Näin annan itsestäni taiteellisen kuvan, ja lisäksi hieman hömpsähtäneen, mikä on aina suloista ja suorastaan toivottavaa.

Leivon omenapiirakkaa. Salaisesti toivon pehmeää suudelmaa, toivon saavani tuntea itseni seinän ja miehen välissä. Mutta en vaadi sitä, en tietenkään, minä en tunkeile enkä ahdista, minä pysyn helppona hoitaa. Mitä sitä turhia oikuttelemaan, vaikka hieman on sydämeni rakoille tuhoutunut, mutta asioillahan on tapana järjestyä.

Joskus olen kuullut jonkun valittavan: "Saan sinusta harmaita hiuksia!"
Mutta minäpä saankin sinusta kaksihaaraisia. Otan sakset.

Mieluummin olisin tyytyväinen sika

PHOTO cocuk.deviantart.com

Avatusta ikkunasta pyrähtää sisään yöperhonen. Se on niin kuin paniikkihäiriö. Se istuu välillä paikalleen liikauttamatta edes tuntosarviaan. Sydämessä hyppää, kun se taas yhtäkkiä lähtee lentoon. Hallitsematonta räpyttelyä ilmassa. Minua inhottaa, koppaan sen kiinni seuraavan pysähdyksen aikana ja vien takaisin ikkunalle. Muistan vieläkin, mille se pesuaine tuoksui, jolla sinun paitasi pestiin. Minulla on liian hyvä muisti tällaisille asioille, minua inhottaa!

Luulen, että joka toinen päivä olen kaunis ja joka toinen päivä en. Sen on kai oltava kuvitelmaa, mutta tällä tavalla minä olen jo pitkään ajatellut.

Luen monta sivua Maan kiertoliikkeestä Auringon ympäri, sillä siitä minun täytyisi muistaa kaikki. Ikkunan jätän vain pienesti raolleen, jottei perhonen huomaisi tulla uudestaan sisälle. Ulkoa ei kuulu mitään, siltä ainakin vaikuttaa. Oikeasti sieltä kuuluu jatkuvasti tasainen moottoritien hurina, oli mikä aika vuorokaudesta tahansa. Olen tottunut siihen. Siihenkin.

Niin, - ... niin.

vanha kunnon resepti alkaa jälleen parhaaksi ystäväkseni

vaikka on valoa, jonka pitäisi antaa vanhoja kunnon vitamiineja

näin minä osaan valehdella itselleni. oi kuinka hyvin olen sen oppinut!

piirtelen lukujärjestykseeni jäätelön, vesimelonin, auringon ja sinisen pilven

peittelen itse itseltäni sitä kihelmöintiä joka -

niin, en sanokaan.

myös kertomatta jättäminen on valehtelua,

ja kaipa minäkin voin sitä harrastaa,

kun kerran saavat monet muutkin.

sanon, että haluan juopua ja kieriä nurmikolla liaten vaatteeni

mutta en minä halua sitä sen enempää kuin märkiä lehtiä maassa

tai suuria lumihiutaleita taivaalta

en hitto vie kerta kaikkiaan

jaksa haluta mitään.

olo iloinen iloinen olo missä viivyt

ginger hair

mintunvihreä kynsilakka

stockmannin ruusuallas

palanen kuivaa asfalttia

tummat hiukset sekä sinistä ja mustaa kangasta joka rintakehäsi peittää
mielikuvina jotka melkein ovat harhoja
(siksihän olen vieläkin kärsimätön
ps. tahtoisin lisätä tähän useita huutomerkkejä perään)

minun sisälläni palaa.

tyhjässä mahassa tulta

ja sydämen paikalla nuotiopuut

minut pitäisi rakentaa, hankkia uusia paloja

ja liimata ne kuumaliimalla että varmasti pysyvät

näkisimpä niitä

oikean värisiä neilikoita,

isoja ja pieniä,

kasvaisipa niitä niityillä kesäisin,

niin pystyttäisin ruohikolle teltan

ihan vain katsellakseni niitä öisin,

kun on hetken verran hämärää

odottelen kunnes turrun

Väri 004

"olemisen sietämätön keveys"
se on tosiaan sietämätöntä,
mutta silti se houkuttaa:
tuntisin itseni hetken verran
kaksi kertaa kevyemmäksi
ja palaisin taas muotooni,
huomaisin, että minä olen tässä
se olen minä



valkoista maailmaa on vaikeaa vastustaa
tottakai sinne tahtoisi jäädä asumaan,
kun on kerran perille löytänyt
mutta kun "kaikki menee toisin,
joku suunnittelee mua paremmin"

unelmiani ei kuitenkaan suunnittele kukaan
niissä saan nukkua kenen sängyssä vain tahdon
eikä uneen vaipuminen pelota, kun silitetään selkää

Aina pitäisi hieman yliarvostaa itseään

odotan ja pelkään

lämmintä tuulta käsivarsilla
ja värien ja pilvien yhdistelmää,

jota kutsun leijonakuningastaivaaksi

sen alla on niin helppo antautua,

kun kaikki on kauniimmassa valossa

pelkään

antautumista

jonkun toisen huolehdittavaksi

koska on vaaleanpunaista unelmaa ajatella,

että joku todella jaksaisi olla minun kanssani koko loppuelämän

tai edes enemmän kuin kolmea kuukautta

tai että minä jaksaisin ketään

mutta ainakin minulla on kaunis selkä

niin ovat nekin kertoneet, joiden olen antanut suudella

odotan

kaatosadetta

kuumaa ihoa

kylmää asfalttia

vaalenneita hiuksia

sitä kun tajuan, että on joku

joka ei turhaan luovuta irti minusta

vadelmi-a

Keväällä pitäisi asentaa pimennysverho myös tuuletusikkunaan. Jospa joku hankkisi minulle sellaisen ja laittaisi paikalleen, niin nukkuisin yöni ja aamuisin rakastaisin valoa enemmän.

Vadelmanvärisiä pusuja kaipaan myös, vaikken ole sellaisia saanutkaan.

Mutta ei sillä tavalla!!!!

On minua ennenki pojat katellu,

mutta ei kyllä ikinä ennen sillä tavalla,

että oisin kolme kertaa saman päivän aikana

myöhästyny bussista ja nauranu yksin herkkusieniä ostaessani

ja valinnu sitte vahingossa hyllystä purkillisen suolakurkkuviipaleita.

Mielellään

ottaisin itseni pois tästä tahmeasta maailmasta johon olen juuttunut, menisin muualle hengittämään ja huoneessani olisi kerrankin ihminen jonka kosketus ei ällötä minua eikä ulkonäkö ahdista. minä inhoan ihmisiä kun ne tulee liian lähelle, tuntuu että aivot tulevat ulos päästä kun joku luulee minusta liikoja. uskottelen välillä itselleni että olen hienompi ihminen kuin muut, koska oikeasti olen niin voimaton, etten uskalla edes karkuun juosta.

luulen tietäväni kuka minulle sopii, mutta kun tulee aika päättää kyllä vai ei, niin sanon:
mutta kun en minä vain tiedä

Kupla

päivää, olen tällainen ihminen joka elää kuplan sisällä
harmaanvioletissa kuplassa


olisiko teistä hauskaa elää kuplassa?
se on vähän kuin sellainen tabletin pinnalle kiinnitetty kalvo
kun minulle nauretaan niin nauru kaikuu
kuplan sisäpinnalta takaisin sinne mistä se tuli
kuulen kaikki lauseet ikuisesti korvieni välissä,
kun ne aina ponnahtavat takaisin

kannustan itseäni jaksamaan 450 päivää


minusta olisi ihanaa olla niin sairas,
että saisin sellaista ainetta,
joka sanoisin minulle että ole onnellinen
ja minä tottelisin sitä heti epäröimättä
mutta nyt kun olen täällä kuplassa
ja sanon itse itselleni että ole onnellinen
niin minun on pakko epäröidä,
enhän ole ennenkään onnistunut


haluaisin kyllä
puhua oudoille, tykätä festareista
istua hetken ihan vain paikoillani ajan juostessa ohi
laittaa pääni tyynylle ja nukkua yön yli
haluaisin kyllä pystyä suutelemaan ja sitten unohtamaan
vannon, että haluaisin

Lahjoja

ilma on puhdasta ja kirkasta

ei tarvitse kuin hengittää muutaman kerran sisään

ja olo on kuin myötätuuleen lähtevällä laivalla

ei tarvitse auttaa nostamaan purjeita, teen sen itse

jokaisella on omat lempivärinsä

kaikki syövät enemmän sellaista ruokaa jonka maku miellyttää

ja meillä kaikilla on oma tapa nousta sängystä ylös aamuisin

me käydään vessassa tietyin rutiinein

tässä maailmassa on joka tapauksessa niin paljon ihmisiä,

ettei kukaan oikeasti voi sanoa tarkalleen kuinka monta

tiesittekö, on oltava olemassa tuhansia ihon sävyjä

ja tiesittekö, kaikilla on oma laivansa

ja joidenkin purjeet ei koskaan pääse nousemaan

kun satamissa ei puhalla myötätuuli

siksi katson aurinkoa ja valkoisella taustalla valkoisia puita ja tiedän että olen saanut tämän lahjaksi, en tiedä keneltä, mutta koitan painaa tämän kaiken mieleeni, ja otan lisää tuulta purjeisiini ja ohjaan laivani kauas ja jossain erivärisessä erituoksuisessa maassa kerron ihmisille mitä olen saanut ja annan niille osan tuulesta jota olen tallentanut purkkeihin.

m a a i l m a

on täynnä lahjoja jotka on avattu meille valmiiksi

haluan vielä kiivetä suuren elefantin selkään

matkustaa veneellä kylästä toiseen ja takaisin

sekoittaa silmäni seeprojen raidoista

Ehkä ens vuonna

PHOTO erosturranos.deviantart.com



Luulin että olisit ollut se
jonka jokaisen liikkeen painaisin mieleeni
Mä avaan ikkunan
ja kun tuuli tarttuu hiuksiin
olen unohtanut sut

Meen sinne missä aurinko nousee
sinne missä öisin on hiljaista
ja talot eivät peitä taivasta
missä vuoteelta voi nähdä
sadepilvien saapuvan


-----
scandinavian music group

Elefantin onni

keitän kahvia itselleni, en ole koskaan ennen tehnyt niin
soitan sun numeroon ja muistan kyllä
että joudun kuuntelemaan vastaajaa
mutta sinun äänesihän sieltä kuitenkin kuuluu!

mietinpä tässä vain
kahvia keitellessäni
että jos nyt kävelisit tuolla ulkona ja näkisin sut ikkunasta
niin mulla olisi varmaankin suurin hymy puoleen vuoteen
voisin sanoa mielessäni, että tämä on sitä elefantin kokoista onnea:
suurempaa kuin koiranpentu, mutta kuitenkin dinosaurusta pienempää.



PHOTO lecumedesjours.deviantart.com

Nuo kaikki katsoo mua ja luulee, että onni on tullut takaisin

PHOTO hakanphotography.deviantart.com

Pyydän vain tasaista onnea itselleni,

ilman tärisevää hengitystä ja sydäntä, jota välillä ei tunnu ollenkaan

Ja kuitenkin

viikot liukenevat toisiinsa kiinni tai kulkevat toisistaan ohi

toisena kuulun kahteen perheeseen, toisena en yhteenkään

Vetäkää mut ylös täältä

kiinnittäkää solisluihin köydet ja nostakaa mut takaisin

Olette sen velkaa, vaikka ette haluaisikaan uskoa niin

Kaava

PHOTO jayxxbe.deviantart.com

Olen taas päättänyt ruokalautasten värit, verhojen kuosit, pyyhekoukut, saippuatelineet ja television paikan. Mutta täytyykö lakanoita ostaa vain itseään varten?

Teen kaiken valmiiksi mielessäni, odotan liikoja, petyn, suutun, jään yksin, syön rauhoittavia ja juon perään vahingossa alkoholia. En tiedä pitäisikö soittaa lääkäriin vai mennä nukkumaan.

Valkoinen valo tuntuu pahalta ja tunkeilevalta. Alan epäillä, että valo muuttaa kasvojeni väriä ja paljastaa kuinka huonossa kunnossa ihoni on. Minä näytän paremmalta keltaisessa valossa.

Seuraavaksi on se odotus ja sängyssä pyöriminen ja ihminen jonka on nähnyt vain kolmesti ja ihmiset joiden tekemisiä on pohtinut liikaa. Ehkä sitten myöhemmin hymyjä. Ja huulia, jotka muuttuvat tummanpunaisiksi. Niiden jälkeen huono olo ja epäilys ja silloin ne ihmiset tulevat takaisin, joita on ajatellut liikaa. Itkua puhelimessa, paniikki, juokseminen kuin elokuvissa, huulet jotka eivät enää muuta väriään, sanat joita ei tee mieli maistaa.

Viimeisenä tulee pakko. On unohdettava muodot, tuoksut ja sanat, varsinkin sanat. Pakko nukkua, pakko herätä, pakko sanoa että huominen on parempi, pakko olla sama ihminen. Ei saa muuttua, kaikki huutavat ilman ääntä, jos sinä hajoat, meistä ei ole kokoamaan sinun sirpaleitasi.

Kuluu luultavasti kuukausia. Sitten ostan uudet verhot ja värjään hiukseni. Päätän kaiken taas valmiiksi mielessäni, ja pian joku hymyilee ja minä pyörin sängyssäni ja huulet muuttuvat tummanpunaisiksi. Ei kuitenkaan ole enää ihmisiä, jotka eivät ole valmiita kokoamaan sirpaleita. On vain minä ja ne, jotka tulevat ja kokoavat minut ilman, että tarvitsee pyytää.

Meri silmistä

inhiboin äänet, jotka puhuu rivien väleissä
hänestä ja hänestä ja heistä
menen ulos itsestäni

tahtomattani mulla on tapa käsitellä asioita, jotka toiset kieltävät
ne ovat tietämättömiä siitä syystä, etteivät ole uskaltaneet
olla huonommassa osassa
olla ilman, pettyä

minä, jonka hiuksiksi liimattiin leikattuja filminauhoja
nyt minä ajattelen ja kadun heidän puolestaan
ps. minun ei tarvitsisi, jos he ajattelisivat itse

selkäranka on vana, jonka mooses piirsi veteen

saisinko valuttaa suolaisen meren sen numeroituja nikamia alas

saisinko jonkun silittämään selkääni hitaasti loputtomasti ilman taukoa

On eräs mies, joka tahtoo minun kantavan hänet kotiin elokuvaillan jälkeen. Ennen nukkumaanmenoa hänen on saatava tarkistaa makuuhuoneen lämpötila, jotta hän varmistuisi mahdollisimman hyvästä unenlaadusta.

Herättyäni hän puistelee ja pöyhentää tyynyni parvekkeella. Kun aamuaurinko on puolessavälissä nousuaan, se saa tyynyä pöyhentävän miehen käsivarret näyttämään paremmilta kuin muulloin. Hän käsittelee oman tyynynsä samalla tavalla ja lopuksi hakkaa tyynyjämme toisiaan vasten kaksi kertaa.

Hänen otsansa on leveä, lähes mitättömän verran leveämpi kuin kasvot, joiden diktatuurista valtaa pitävät komeat poskiluut. Hiuksissa vähän huomaamatonta harmaanruskeaa, jonka vain minä olen huomannut.

Hän on sopivan muotoinen halattavaksi: mielikuvituspoikaystäväni, jonka aion löytää todellisessa muodossa. Marilyn Monroe ymmärsi aikoinaan, että kaikkein tärkein tässä maailmassa mahtuu kahden käsivarren väliin. Mies mahtuu juuri ja juuri, silloinkin minun täytyy puristautua häntä vasten. Mutta hän pitää siitä, vaikka hänellä olisi huono päivä. Iloisina päivinään hän saattaa suudella minua otsalle jopa hyvinkin pitkään, ja minä teen hänelle siitä hyvästä ruokaa ja jälkiruoan ja annan itseni jälkijälkiruoaksi. Jos siis olemme sillä tuulella.

Eräs mies, joka haluaisi minun kantavan hänet kotiin, ei anna minun syödä liikaa lisäaineita, ja jos oksennan, hän pitää hiuksiani ylhäällä niin etteivät ne sotkeudu. Jos hän tuottaa minulle pettymyksen, se on hyvänlaatuinen ja sen voi antaa anteeksi. Ja minä kelpaan hänelle.

ps. olisi ihanaa jos saisin kommentteja,

vaikka sellaisia, jotka ei edes liity teksteihin. kiitoksia!