Kaava

PHOTO jayxxbe.deviantart.com

Olen taas päättänyt ruokalautasten värit, verhojen kuosit, pyyhekoukut, saippuatelineet ja television paikan. Mutta täytyykö lakanoita ostaa vain itseään varten?

Teen kaiken valmiiksi mielessäni, odotan liikoja, petyn, suutun, jään yksin, syön rauhoittavia ja juon perään vahingossa alkoholia. En tiedä pitäisikö soittaa lääkäriin vai mennä nukkumaan.

Valkoinen valo tuntuu pahalta ja tunkeilevalta. Alan epäillä, että valo muuttaa kasvojeni väriä ja paljastaa kuinka huonossa kunnossa ihoni on. Minä näytän paremmalta keltaisessa valossa.

Seuraavaksi on se odotus ja sängyssä pyöriminen ja ihminen jonka on nähnyt vain kolmesti ja ihmiset joiden tekemisiä on pohtinut liikaa. Ehkä sitten myöhemmin hymyjä. Ja huulia, jotka muuttuvat tummanpunaisiksi. Niiden jälkeen huono olo ja epäilys ja silloin ne ihmiset tulevat takaisin, joita on ajatellut liikaa. Itkua puhelimessa, paniikki, juokseminen kuin elokuvissa, huulet jotka eivät enää muuta väriään, sanat joita ei tee mieli maistaa.

Viimeisenä tulee pakko. On unohdettava muodot, tuoksut ja sanat, varsinkin sanat. Pakko nukkua, pakko herätä, pakko sanoa että huominen on parempi, pakko olla sama ihminen. Ei saa muuttua, kaikki huutavat ilman ääntä, jos sinä hajoat, meistä ei ole kokoamaan sinun sirpaleitasi.

Kuluu luultavasti kuukausia. Sitten ostan uudet verhot ja värjään hiukseni. Päätän kaiken taas valmiiksi mielessäni, ja pian joku hymyilee ja minä pyörin sängyssäni ja huulet muuttuvat tummanpunaisiksi. Ei kuitenkaan ole enää ihmisiä, jotka eivät ole valmiita kokoamaan sirpaleita. On vain minä ja ne, jotka tulevat ja kokoavat minut ilman, että tarvitsee pyytää.