Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta 002

Kyllä se uni tulee. Tulee se. Tule, uni. Uniiii... Uni hei, tule jo. Ei. Ei se tulekaan. Viimeinen oljenkorsi: valot kiinni, silmät kiinni, laske sadasta alaspäin, piirrä numerot valkoisella mielen mustalle pohjalle. --- Kakskyt yks, kakskyt kaks. Eiku, kakskyt yks, kakskyt... Kakskyt. Yheksäntoista, kaheksantoista, seittemäntoista.

-

Seittemäntoista.
Vaaleat lakanat ja sälekaihtimien välistä vaaleanpunaiseen sekoittunutta auringonkeltaista. Romanttista valoa, kuin suoraan lainattu rakkauselokuvan sumeasta aamukohtauksesta.
- Minkä ikänen sää oot?
- Seittemäntoista.
Pakko nousta äkkiä. Nostan hiukset ylös, korvan takaa tippuu paksu suortuva kun laitan leuan alas. Roikotan päätä niin että niskassa naksahtaa.
- Seittemäntoista?
- Mm.
Pakko nostaa suortuva muiden hiusten joukkoon. Ylös pompulan alle. Sormet ei tottele, veri kiehuu niiden sisällä, porisee kuin teevesi keittimessä ja naps, virta pois päältä, porina hidastuu, viimeiset kuplat, kuumaa höyryä joka tarttuu ilmaan ja keittiön kaappien vetimiin.

Roikotan päätäni ja mietin, tapahtuuko tämä vain minulle. Että sulan johonkin toiseen. Tuohon joka nyt kysyy olenko oikeasti seitsemäntoista, vaikka tätä ennen meidän ei ole tarvinnut kysyä mitään. Että me olemme erivärisiä vahapalloja, joita joku lämmittää käsissään. Lapsi, joka tahtoo muovailla vahasta mansikan. Me olemme mansikan punainen ja vihreä, meidät muotoillaan erikseen. Punaisesta pyöreämpi, alaspäin kapeneva, pilkullinen. Vihreästä pienempi, palmun latva, monta kovaa lehteä. Lämpiminä ja täydessä muodossaan ne sulatetaan yhteen. Toisesta tulee se, johon tartutaan - se, josta lopulta irrotetaan likaisin sormin. Toisesta se, joka katoaa - se, joka vain jotenkin irtosi. Kevyesti napsahtaen.

Me sulamme yhteen, vihreä ja punainen. Sitten sinä sanot liian hiljaisella äänellä, ettet enää tiedä kumman sydän lyö selkääsi vasten.

Sata. Yheksänkytyheksän. Yheksänkytkaheksan.