Otan sakset

Joku on jättänyt kengät bussipysäkin roskiksen päälle, ruskeaa mokkaa, varmaankin läheiseltä kirpputorilta.

Sinä jätät minut painavan kevyeksi. Toisin sanoen täytät minut tyhjällä.

Kun minua epäilyttää, että alan tulla liian levottomaksi, otan kartonkia, kontaktimuovia, kuvia ja kehykset. Ja sakset. Ja teen taulun.

En ikinä uudestaan tahdo itkeä puhelimessa sisäelimet rei'illä. Minä yritän kertoa, että mieleni räjähtää ja sinä sanot "Niin, oliko muuta?" Sinä otat sakset ja leikkaat reikiä kunnes niitä on tuhansia, ja seuraavaa puhelua ei enää tule.

Vertailen lakkasopan ja appelsiinien sävyeroja. Etsin värikartasta oikeat sävyt ja merkkaan toisen löytämistäni värikoodeista permanenttitussilla soppakulhoon, toisen appelsiinien kuoriin.

Seuraavalta, johon liimaan rakkauttani, en vaadi mitään.
Kun tunnen mieleni räjähtävän, totean vain täysin ulkona omasta persoonastani: "Kuule, minusta tuntuu että pääni on nyt kuin Jaffa-appelsiini." Käytän siis kiertoilmauksia. Näin annan itsestäni taiteellisen kuvan, ja lisäksi hieman hömpsähtäneen, mikä on aina suloista ja suorastaan toivottavaa.

Leivon omenapiirakkaa. Salaisesti toivon pehmeää suudelmaa, toivon saavani tuntea itseni seinän ja miehen välissä. Mutta en vaadi sitä, en tietenkään, minä en tunkeile enkä ahdista, minä pysyn helppona hoitaa. Mitä sitä turhia oikuttelemaan, vaikka hieman on sydämeni rakoille tuhoutunut, mutta asioillahan on tapana järjestyä.

Joskus olen kuullut jonkun valittavan: "Saan sinusta harmaita hiuksia!"
Mutta minäpä saankin sinusta kaksihaaraisia. Otan sakset.