Ääntä ei tulisi

jos joku meistä putoaa

se en ole minä

se on me kaikki

jos minä putoan

se en ole minä

se ei ole kukaan meistä

Pikkusisko tunkeutuu minun sänkyyni.
Olen tullut viimeinkin kotiin nukkumaan, vaihtanut lakanat jotta entiset eivät muistuttaisi mistään. Minusta tuntuu pahalta olla jollekin tuki ja turva. Sillä luulin, että minä olisin se, jonka huojuminen huomattaisiin. Pikkusisko ei ainakaan ole huomannut. Minusta tuntuu pahalta, että hän painautuu kylkeeni tässä sängyssä. Jospa hän joskus vielä käsittää kaiken.


Narahdus. Ei olisi pitänyt kääntää kylkeä.
Jos tuo pieni tyttö ei nukkuisi kiinni minussa, minä alkaisin nyt huojua. Liikkeeni laajenisi kunnes tipahtaisin sängyltä. Syöksyisin äkkiä takaisin peiton alle, pidättäisin hengitystä, kuuntelisin kun sydän löisi harvaan ja lujasti. Sitten jännitys laukeaisi ja kasvoillani tulvisi suolaista vettä. Minä laittaisin kädet ristiin ja huutaisin Jumalaa, mutta ääntä ei tulisi. Minä en oikeasti antaisi sen tulla. Pakottaisin silmät kiinni.

Ulkovalot napsahtavat päälle. Valoa tulee sälekaihtimien läpi minun huoneeni kattoon ja puiden varjot näkyvät. Enää ei tuule. Käsivartta kutittaa pikkusiskon hengitys. Minä nousen hitaasti ylös, ettei sitä narahdusta kuuluisi uudelleen. Kävelen läpi käytävän ja kuuntelen jokaisen hengityksen. Anna. Emma. Mikael. Iiris. Äiti. Isä. Reetta.

Astun portaisiin. Sytytän valon.
Menen keittämään kaakaota.