Pimeä tuli niin aikaisin, etteivät katuvalot pysyneet tahdissa. Oli melko mustaa. Sitten kun tultiin siihen polun kohdalle, niin kukaan ei uskaltanut mennä enää eteenpäin. Me käännyttiin takaisin ja kierrettiin iso mutka.

Me käveltiin ja käveltiin ja vaikka kukaan ei kertonut sitä ääneen, me ajateltiin kaikki samaa asiaa. Sitä, että miten se kaunis violetinpunainen syksy olikin ollut pelkkä lyhyt vilahdus, lehdet olivat lentäneet huomaamatta irti vaahterasta, joka nyt oli ihan paljas. Oli ollut yksi iso myrsky, jolloin sähköt olivat katkenneet ja liesi keittiössä napsahtanut pois päältä. Äidin kantarellikeitto oli sen takia mennyt pilalle ja se oli viskannut kauhan lattialle.

Happea

kuinka syvään voi vetää lokakuun ilmaa sisälleen
niin kauanko, että on itse samaa ainetta

kun tulee ajatelleeksi, ettei mikään kuulu mihinkään
ettei ole väliä millään, kaikki tapahtuu jonkun vuoksi muttei minkään
silloin valuu painavana kohti pohjaa, ei heti mutta vähitellen
olemiseen uppoaa kuin kosteaan sieneen ja tukehtuu

tähän aikaan ilma on sumua ja siksi kaikki on puoliksi peitossa
minä yritän takertua siihen kaikilla sormillani
yritän yritän

luulin, että minun kuuluisi
jättää sekavuus, huolettomuus
päivien vaihtuessa kelluvista pilvistä
aikatauluihin ja kuulutuksiin

mutta nyt
keikauttelen painot pois harteiltani
vaikka joskus ne tippuvat varpaille,
yleensä helpottaa

eihän minun kuulu
mitään

Toive

Minä olen turhautunut tutkimiseen, ainaiseen sanojen analyysiin. En tahdo tietää, mikä on rakkaus, enkä tahdo sitä ääneen sanottuna. Toivon, että saisin pitää aamut parvekkeella, tupakalla tai ilman, ja sadepisarat katossa kun kaikki muu on hiljaa ja käy hitaalla teholla.

Minun toiveeni on unohtaa tunnit, sekunnit ja viikot, jotka ovat välissä, päästää käsistä mittaavat käsitteet. Ja sitten: ostaa se junalippu vasta samana aamuna, kiirehtiä vaunuun ja huokaista ja nauraa omalle hymylleen, oikeastaan sen aikaansaaneelle ajatukselle: sinun kasvosi siinä innostuneessa ilmeessä ja silmät säihkyen kuin näkisit kaiken ensimmäistä kertaa.

Sinun otteesi elämästä on joka sekunnilla yhtä vankka. Luottamus siihen, että kaikki kulkee omalla painollaan, pitää sinussa sen lapsenomaisen ilmeenkin. Silti sinä olet monta kerrosta, niin kuin me kaikki. Vakavuutesikin on aitoa. Kun sinä olet minun olkapääni ja minun puuni, joka horjuu mutta jonka juuret ovat jykevät, minäkin voin luottaa.

Minä saan horjua rankemmin, irrottaa itsestäni käsitteet, puustani irtoavat lehdet, ja minä pysyn juurissani kiinni, koska me olemme kaksi tukevaa runkoa, vaikka ympäriltä hajoaisi sata muuta. Mutta jos ymmärtäisit: minun toiveeni on unohtaa tunnit, sekunnit, viikot, minä tahdon pitää aamut, sillä aamu on vuorokauden ainoa aika, jonka alkamisesta ei voi erehtyä.

Keltaiset valoviirut sälekaihtimien välistä, anna minun ottaa ne kiinni silloinkin, kun sinä olet minun.

miten kaunista on niinä minuutteina jotka kiinnittyvät toisiinsa loppumattomaksi pehmeäksi naruksi

niistä elän
mistä muustakaan

Jos sinä vielä juokset vastaan

valkoinen aurinko lyö mustaan asfalttiin, sen
märkä pinta imee kirkkaan valon

kun sinä tulit vastaan se ei ollut

samanlaista

sinä juoksit minua vastaan

väistämättä, mutta minun ei tarvinnut varoa
silmiäni tai muutakaan

se oli pehmeä lasku

sinun syliin


musta asfaltti heijastaa minuun sen kaiken

valon mikä voi tarttua

tiesitkö että siksi minun silmäni

kirvelevät, eivät kyyneleistä



jos sinä vielä

juokset vastaan niin minä juoksen kovempaa sitten

tuntuu hengityksessä

kun katsoo suoraan, syvälle

hukuttavaan maisemaan

niin että silmät eivät

huomaa ääriviivoja

melkein nukahtaa mutta

huomaa

ettei voikaan kallistua

vasten olkapäätä

ja maisema selkenee

kylmäksi harmaaksi

äänettömällä

rastaat olivat meidän etupihalla
säikäytin ne
korkokengillä

koska olisi viimeksi ollut yhtä hiljaista
illalla vain pyörän raksutus
keskellä tietä rukoilin
kyyneleet kirpeitä

ei olisi ollut syliä ottamassa
jos olisin syöksynyt

kuiskasin ilmaan
toivomuksen
sillä yksi toteutui jo
ehkä ansaitsen toisenkin

olen kiinni
takertunut
omaan filminauhaan

syvennettyyn ikkunalautaan

Ha

kuinka niin, miten sinä niin voit väittää, minä en jaksa minä en osaa enää tätä peliä

tällä kertaa ei paiskota ovia tai romahdeta lattialle eikä kyyneleet polta kurkkua, ei kummankaan

äänet ovat karheita silti kun aamulla herätään, muka vuorotellen, oikeasti kumpikin on herännyt samaan valonkaistaleeseen, joka pimennysverhon alta tunkee

kulta, kulta rakas
tämä on sitä harmaata aluetta nyt, meidän ei loppu eikä alkukaan, tämä on se harmaa
ha, ha, harmaa

naura sinä, voin kyllä yksinkin kantaa kyyneleet, ne jäivät taas kerran tuonne silmien taakse, näetkö, ha, ha, et voi nähdä, se on minun salaisuus, minun kulta, kulta rakas

haluat kuitenkin, kyllähän minä sinut luen, luen niin kuin puhelinluettelosta sattumalta löytyisi oikea numero

haluat haluat
haluat kulta, kulta
tiedät varmasti, mitkä lakanat meidän sängyssä on

Minttu ja Roseline

Roselinen mielestä on älyttömän huvittavaa myöhästyä muutama minuutti tunnilta sen takia, että voisi salaa jättää ruutupaperilapun jonkun taskuun. Yleensä kiharapäisen pojan, koska siitähän kaikki tytöt tykkää. Roseline haluaa hämmentää pojan mieltä, sillä tämä ei voi tietää kuka lapun on jättänyt. Sitten kaikki kikattavat ja kyräilevät luokassa ympärilleen, sinisilmäinen tyttö keskirivissä punastelee enemmän kuin muut. Hän toivoo, että olisi itse uskaltanut.

Kun koulu tiistaisin loppuu, Roseline ei kävele kotiin. Hän istuskelee koulurakennuksen viereisellä isolla kivellä ja odottaa melkein puoli tuntia. Sitten Minttu tulee punavalkoinen reppu selässään. Tytöt istuvat pitkään ja juoruavat koko kylän asiat kuin vanhat rouvat konsanaan. Kun heille tulee nälkä, korttelin päässä sijaitseva Nakkis on aina auki. "Hotdog ilman nakkia, ketsupilla, kaks", Minttu yleensä tokaisee. Ilman nakkia, sillä Roseline on alkanut kasvissyöjäksi ja Minttu haluaa kunnioittaa ystävänsä modernia vakaumusta.

Viime kesänä ystävykset löysivät kirpputorilta vaaleansinisen lankapuhelimen, joka kummankin yllätykseksi toimi moitteettomasti. "Päivää, rouva leipuri, olisiko tänään pullaa tarjolla", he soittivat Roselinen huoneesta naapurin Aijalle. Hieman jo ikääntynyt, lempeä täti oli nuorempana ollut suorastaan mestari kakkujen leipomisessa. Keski-iässä hän tyytyi neulomaan tilkkupeittoja ja kasvattamaan porkkanoita. Silloin tällöin Aijan asunnosta kantautunut pullan tuoksu puolitahattomasti houkutti Roselinen visiitille.

Kanelia ja kardemummaa oli aina sopivassa suhteessa.

tahdoin keksiä sanoja, mutta ei olisi tarvinnut
"tule tähän nukkumaan" ja minä menin
vaikka toisen leuka painoi päätä ja hengitys haisi oluelta
vaikka oli liian kuuma ja villatakki päällä, olin siinä kuin pehmeässä kuoressa

miksi jäisin kaipaamaan kun
tulee toisia leukoja painamaan ja parempia tuoksujakin
ehkä sänki joka raapii poskea mutta ei haittaa
ehkä kylmät varpaat tai liian kapea peitto
silti

Varpuset

mustikka. mustikkahuulet. ja hampaat mustikassa. mustikkahampaat, äiti pyysi että peskää nyt ne, mummo on tulossa, eihän mummo tahdo nähdä teitä tuolla tavalla sotkuisina. mummo olikin sellainen city-mummo.

meidän jalkapohjissamme tuntui joka kesän lopussa se karkea maa, mustikanvarvut, kosteaa jäkälääkin. me kasvoimme luonnonlapsiksi, vaikka emme alunperin sellaisiksi syntyneet. mustikan sininen jäi kantapäihin ja varpaisiin, isä harjasi niitä kynsiharjalla, arvatkaa kutittiko. muka tottelemattomia, silti isäkin nauroi. isän lämmintä naurua, joka kuulosti hassulta kun sitä kuunteli selän läpi. kumisi ja humahteli.

kesälomalla mummo jäi muutamaksi viikoksi, nukkui vierashuoneessa ullakolla. siellä oli viileää, sinne me menimme yöksi kun oli liian kuuma. yhtenä yönä kajahteli ukkonen ja tietenkin pelkäsimme, vaikkemme koskaan sitä myöntäneet. hiivimme käsi kädessä hämärässä talossa, portaat joita tuntui olevan kymmeniä, ullakolle, missä mummo luki 1800-luvun romaaneja pikkuisen pöytälampun hehkussa. "voi teitä höpöjä", hymyili mummo omalaatuinen pilkahdus silmissään ja nosti lukulasit nenältään. "mummun pikku varpuset."

Reunoissa

Tuijotan selkää edessäni, miehen selkää. Tahtoisin tarttua siihen, nojata sitä vasten, tarttua kiinni sen lihaksiin ja luihin, upottaa kynnet ja sormet ja rystyset. Kun viime viikon tiistaina astuin ulos opiston mahonkiovista, rakennuksen yli lensi kaksi joutsenta. Ne lensivät matalalla niin kuin siinä kohdassa ilmaa olisi ollut reitti juuri noille kahdelle, oma syvyys. Mieleeni pääsi ajatus, että elämä on kaunis, niin lähellä, että siitä tulee turvaverkko, sen jokainen värähdys kasvattaa lämpöä ympärille. Nyt kaupunki on harmaa ja kylpee sumussa. Taivas näyttää paksulta kannelta ja minä pelkään sitä, en tahdo katsoa taivaalle jottei se putoaisi päälle. Näinä päivinä minä en uskalla olla. Nipistän kämmenen pohjaa, jotta pysyisin hetkessä, hereillä. Lasken aikaa kymmenen minuutin jaksoissa. Minun täytyy itkeä, edes päivän päätteeksi, vaikken osaa. Se puhdistaa, se helpottaa, niin, siksi. Minä en mene päivän jälkeen kotiin vaan lukittaudun kahvilan naistenhuoneeseen. Annan tulla. Tulee pari kyyneltä ja hengitys vapautuu. Tuijotan miehen selkää, nuoren miehen, joka ottaa kengät pois jaloistaan ja avaa kirjan eteensä. Katson sitä miten hänen hartiansa laskeutuvat. Se on kauneinta mitä miehessä voi olla: leveä selkä, sellainen joka hieman kapenee alaspäin. Jonka rankaa pitkin voi liikuttaa sormia ja lapaluiden väliin painaa päänsä, vasemmalle puolelle, kuunnella sydäntä ja nukahtaa. - Oletko sinä koskaan ollut yksin, minä päästin ilmaan kysymyksen. - Miten niin yksin, tottakai olen ollut yksin, elokuvateatterissa, valokuvanäyttelyssä, syntymäpäivillä. Olen ollut yksin ihmisten joukossa, yksin ilman heitä, itkenyt sitä kuinka yksin olen, nauttinut siitä. - Mutta yksin, sillä tavalla, että koko maailma on ahdas kelluva kupla, ei mikään kuulumassa mihinkään, kukaan kellekään - kaikki tämä, ja vain sinä ymmärrät sen. Sinä, jolla ei ole sanoja kertomaan, eikä ilmeitä tunteille. Oletko sinä ollut niin yksin. Olen kovasti yrittänyt lakata odottamasta. Mahdollisuus kuulemma tulee heti nurkan takana, kunhan sitä ei odota, ei oleta mitään. Silloin kun on tietämättään valmis. Mutta kuinka lopettaa odottaminen, ottaa kiinni näistä sekunneista, kun kaipuuta kaadetaan saavilla niskaan. Kaipausta aukealle taivaalle, puhtaisiin huoneisiin, se järjetön ikävä, joka ulottuu sisälle soluihin. Kun saisi lukea toisista silmistä sen, mitä ei itse jaksa löytää, kun saisi tarttua niihin luihin ja lihaksiin, luihin ja ytimiin. Että kylmätkin väreet olisivat lopulta lämpimiä, säröt lasittuisivat. Minä huudan Rakasta minua, minä huudan sen ilman ääntä - huudan sen selälle, huudan sen silmälasien kehyksille, tyylittömälle parransängelle, käsivarsille joista verisuonet näkyvät - se takertuu ilmaan ja jää odottamaan poiskorjaajaa. Ja sittenkin, kun minä huudan kovaan ääneen, riipaisen seiniä ja lattiaa, se kaikki kimpoaa takaisin. Minun pyyntöni tippuvat paksukalvoisen kuplan seinämää alas kaiken pohjalle. Niin ne tippuvat kuten pari itkettyä kyyneltä, ne täyttävät hetken kaikkien pisaroiden merta ja pian haihtuvat. Ei kukaan ehdi tietää minua, ei, en minä ehdi painaa päätäni, sillä valun jo reunoja pitkin.

Ei yhteyttä.

Sellaista puhetta kuulin kylillä, että puhelinlankoja olisi katkottu. Mutta ei se riitä selitystä kummemmaksi - lupasinhan sentään, että soittaisin. Lupasin oikein käsi sydämellä. Ja se sydän meni rikki

Nyt on toteutettava suunnitelma kaksi. Minä tilaan taksin, maksan sen peltirasian seteleillä. Pakkaan kangaskassiin juomapullon, vaseliinipurkin ja villaneuleen sekä muutaman kolikon kukkaroon. Henkilötodistus saa jäädä lipaston laatikkoon, kotiavain katoksen perälle kumisaappaaseen.

Minä olen tulossa. Tulen ja kerron välittömästi, ettei ollut tarkoitus jättää soittamatta, kyllä minä osaan jo lunastaa lupaukseni. Vaikka täytyisi vuoret lävistää ja tulvat seisauttaa, minä pääsen sinun ovellesi . Ja se ovi oli kiinni

2

Elena oli lähtenyt. Me vietimme aamupäivämme pääkirjaston lukusalissa ja ilmaisissa valokuvanäyttelyissä. Tahdoimme unohtaa. Elenan laukku oli painanut monta kertaa vähemmän kuin tullessa. Se jätti kalliit kenkänsä eteisen kaappiin ja keittiön ikkunalaudalle yrtit kasvamaan. Kuin se olisi päättänyt tulla vielä takaisin.

Milo itki yöllä. Minä en kuullut sitä, mutta tiesin veljen seisovan ikkunan luona teemuki kädessä, isot pisarat valumassa kohti täriseviä huulia. Se ei koskaan halunnut lohdutusta, se tuli siitä vain surullisemmaksi. Milo halusi hiljaisuuden sekä varmuuden, että joku tietää sen vaikeasta olosta.

Milo seisoi paikoillaan ja katseli katua, jolla kukaan ei liikkunut. Suojateiden valkoiset raidat loistivat märästä asfaltista. Siinä kadunkulmassa Elena oli katsonut yläviistoon ja vilkuttanut keittiön ikkunaan. Me olimme pitäneet toisiamme käsikynkästä.

"Keittäisitkö mullekin vettä", pyydän varovasti. Milo nyökkää ja laskee sälekaihtimet. Minä istun olohuoneen matolle ja kietoudun peittoon, kuulen kun porraskäytävässä sytytetään valo. Tee on valmista, Milo ojentaa valkoisen mukin. Se laskee päänsä minun olkapäälleni ja huokaisee. "Ei se enää tule."

1

Kaikki puhuvat aluista ja lopun aluista. Minä näen kauhean paljon siniharmaata, vaikka aurinko yrittää tunkeutua puiden välistä iholle. Valo kyllä tallentuu verkkokalvoille, mutta minä muistan vuodestani vain marraskuun - harmaan ja sinisen.

"Mutta kun mie vaan olen niin ihastunu!" Iris huokaa. Sen ripset ovat taipuneet ja tummanruskeat, vaikkei se koskaan meikkaa. Iris on kovasanainen ja silti kovin suloinen, rakastettava. Mutta en minä ole kateellinen, se on ansainnut herättämänsä huomion.

Minä lusikoin kahvilan kaakaosta kaiken vaahdon ennen kuin juon. Tänään kaakao ehtii jäähtyä liikaa. Minä en jaksa ajatella mitään, mutta onneksi Irikselle riittää hymy ja puoleksi kuulevat korvat. "Anteeksi, mie olen selittäny varmaan kaks tuntia! Kiinnostaaks sinua enää? Mitä sinulle kuuluu?" se jatkaa samalla tempolla ja steppailee jaloillaan pöydän alla. En osaa kuin nauraa, niin hellyyttävä se on. "No, kerro nyt! Millon se tulee takasin?"

Taas se tietää minun ajatukseni.

"En mie osaa sanoa. Ehkä alkusyksystä. Tai sitten ei."
Iriksen kengät eivät enää kopise lattiaan. "Eikse edes sanonu?"
"No ku se vaan meni. Ei se tienny millon se taas tulee."

Raitaneuleinen poika vilahtaa takahuoneen ovella ja Iriksen suu aukeaa niin kuin se alkaisi millä tahansa sekunnilla kiljua. "Sie läähätät niinku joku bulldoggi!" nauran sille.
"Apua, lähetään pois! Kohta mie nolaan itteni ihan lopullisesti."

Astun tänäänkin kahvilan kynnyksen yli vasemmalla jalalla. Syksyllä 1995 minä seisoin vakavana Helmi-tädin ulkokuistilla, päässä vaaleat kreppikiharat. Isoveli sanoi, että vasemmalla jalalla astuessa ei tule huonoa onnea; kissa ei kuole, täti paranee syövästä, matikan kokeesta tulee kymppi ja Jeesus pelastaa. Ja me astuimme yhdessä.

Iris heilauttaa hiuksensa puolelta toiselle ja kiertää kaulaansa paksun huivin. Se tietää jo hurmanneensa.

Minähän sanoin - olen juuri tällainen

voisitko hieman
ottaa minusta selvää
kaada asfalttiin työnnä ovesta
käännä nurinpäin tarkista hoito-ohje


kun elämänmuotoiset kivet painavat

silloin voin nauraa kaiken läpi

hytkyä sydämeni puhki

ja joka nurkan takaa

etsiä sille korjaajaa



k u u l e , v o i s i t k o h i e m a n

kovertaa minun päällimmäisiä kerroksiani -

ja sitten kun minä olen jäälaatta, toisista irronnut

voisitko hieman

rakastaa

minä kellun kuumassa meressä ja
saan haavoja rantakivikosta

painan askelilla kuoppia hiekkaan
pehmeämpään kuin missään
hän seuraa
kulmat kasvoissa ja
tuo suloinen vakavuus

iho punertaa, hiukset vaalenevat
eikä aikaa ole koska
en enää laske sitä