Reunoissa

Tuijotan selkää edessäni, miehen selkää. Tahtoisin tarttua siihen, nojata sitä vasten, tarttua kiinni sen lihaksiin ja luihin, upottaa kynnet ja sormet ja rystyset. Kun viime viikon tiistaina astuin ulos opiston mahonkiovista, rakennuksen yli lensi kaksi joutsenta. Ne lensivät matalalla niin kuin siinä kohdassa ilmaa olisi ollut reitti juuri noille kahdelle, oma syvyys. Mieleeni pääsi ajatus, että elämä on kaunis, niin lähellä, että siitä tulee turvaverkko, sen jokainen värähdys kasvattaa lämpöä ympärille. Nyt kaupunki on harmaa ja kylpee sumussa. Taivas näyttää paksulta kannelta ja minä pelkään sitä, en tahdo katsoa taivaalle jottei se putoaisi päälle. Näinä päivinä minä en uskalla olla. Nipistän kämmenen pohjaa, jotta pysyisin hetkessä, hereillä. Lasken aikaa kymmenen minuutin jaksoissa. Minun täytyy itkeä, edes päivän päätteeksi, vaikken osaa. Se puhdistaa, se helpottaa, niin, siksi. Minä en mene päivän jälkeen kotiin vaan lukittaudun kahvilan naistenhuoneeseen. Annan tulla. Tulee pari kyyneltä ja hengitys vapautuu. Tuijotan miehen selkää, nuoren miehen, joka ottaa kengät pois jaloistaan ja avaa kirjan eteensä. Katson sitä miten hänen hartiansa laskeutuvat. Se on kauneinta mitä miehessä voi olla: leveä selkä, sellainen joka hieman kapenee alaspäin. Jonka rankaa pitkin voi liikuttaa sormia ja lapaluiden väliin painaa päänsä, vasemmalle puolelle, kuunnella sydäntä ja nukahtaa. - Oletko sinä koskaan ollut yksin, minä päästin ilmaan kysymyksen. - Miten niin yksin, tottakai olen ollut yksin, elokuvateatterissa, valokuvanäyttelyssä, syntymäpäivillä. Olen ollut yksin ihmisten joukossa, yksin ilman heitä, itkenyt sitä kuinka yksin olen, nauttinut siitä. - Mutta yksin, sillä tavalla, että koko maailma on ahdas kelluva kupla, ei mikään kuulumassa mihinkään, kukaan kellekään - kaikki tämä, ja vain sinä ymmärrät sen. Sinä, jolla ei ole sanoja kertomaan, eikä ilmeitä tunteille. Oletko sinä ollut niin yksin. Olen kovasti yrittänyt lakata odottamasta. Mahdollisuus kuulemma tulee heti nurkan takana, kunhan sitä ei odota, ei oleta mitään. Silloin kun on tietämättään valmis. Mutta kuinka lopettaa odottaminen, ottaa kiinni näistä sekunneista, kun kaipuuta kaadetaan saavilla niskaan. Kaipausta aukealle taivaalle, puhtaisiin huoneisiin, se järjetön ikävä, joka ulottuu sisälle soluihin. Kun saisi lukea toisista silmistä sen, mitä ei itse jaksa löytää, kun saisi tarttua niihin luihin ja lihaksiin, luihin ja ytimiin. Että kylmätkin väreet olisivat lopulta lämpimiä, säröt lasittuisivat. Minä huudan Rakasta minua, minä huudan sen ilman ääntä - huudan sen selälle, huudan sen silmälasien kehyksille, tyylittömälle parransängelle, käsivarsille joista verisuonet näkyvät - se takertuu ilmaan ja jää odottamaan poiskorjaajaa. Ja sittenkin, kun minä huudan kovaan ääneen, riipaisen seiniä ja lattiaa, se kaikki kimpoaa takaisin. Minun pyyntöni tippuvat paksukalvoisen kuplan seinämää alas kaiken pohjalle. Niin ne tippuvat kuten pari itkettyä kyyneltä, ne täyttävät hetken kaikkien pisaroiden merta ja pian haihtuvat. Ei kukaan ehdi tietää minua, ei, en minä ehdi painaa päätäni, sillä valun jo reunoja pitkin.