1

Kaikki puhuvat aluista ja lopun aluista. Minä näen kauhean paljon siniharmaata, vaikka aurinko yrittää tunkeutua puiden välistä iholle. Valo kyllä tallentuu verkkokalvoille, mutta minä muistan vuodestani vain marraskuun - harmaan ja sinisen.

"Mutta kun mie vaan olen niin ihastunu!" Iris huokaa. Sen ripset ovat taipuneet ja tummanruskeat, vaikkei se koskaan meikkaa. Iris on kovasanainen ja silti kovin suloinen, rakastettava. Mutta en minä ole kateellinen, se on ansainnut herättämänsä huomion.

Minä lusikoin kahvilan kaakaosta kaiken vaahdon ennen kuin juon. Tänään kaakao ehtii jäähtyä liikaa. Minä en jaksa ajatella mitään, mutta onneksi Irikselle riittää hymy ja puoleksi kuulevat korvat. "Anteeksi, mie olen selittäny varmaan kaks tuntia! Kiinnostaaks sinua enää? Mitä sinulle kuuluu?" se jatkaa samalla tempolla ja steppailee jaloillaan pöydän alla. En osaa kuin nauraa, niin hellyyttävä se on. "No, kerro nyt! Millon se tulee takasin?"

Taas se tietää minun ajatukseni.

"En mie osaa sanoa. Ehkä alkusyksystä. Tai sitten ei."
Iriksen kengät eivät enää kopise lattiaan. "Eikse edes sanonu?"
"No ku se vaan meni. Ei se tienny millon se taas tulee."

Raitaneuleinen poika vilahtaa takahuoneen ovella ja Iriksen suu aukeaa niin kuin se alkaisi millä tahansa sekunnilla kiljua. "Sie läähätät niinku joku bulldoggi!" nauran sille.
"Apua, lähetään pois! Kohta mie nolaan itteni ihan lopullisesti."

Astun tänäänkin kahvilan kynnyksen yli vasemmalla jalalla. Syksyllä 1995 minä seisoin vakavana Helmi-tädin ulkokuistilla, päässä vaaleat kreppikiharat. Isoveli sanoi, että vasemmalla jalalla astuessa ei tule huonoa onnea; kissa ei kuole, täti paranee syövästä, matikan kokeesta tulee kymppi ja Jeesus pelastaa. Ja me astuimme yhdessä.

Iris heilauttaa hiuksensa puolelta toiselle ja kiertää kaulaansa paksun huivin. Se tietää jo hurmanneensa.