2

Elena oli lähtenyt. Me vietimme aamupäivämme pääkirjaston lukusalissa ja ilmaisissa valokuvanäyttelyissä. Tahdoimme unohtaa. Elenan laukku oli painanut monta kertaa vähemmän kuin tullessa. Se jätti kalliit kenkänsä eteisen kaappiin ja keittiön ikkunalaudalle yrtit kasvamaan. Kuin se olisi päättänyt tulla vielä takaisin.

Milo itki yöllä. Minä en kuullut sitä, mutta tiesin veljen seisovan ikkunan luona teemuki kädessä, isot pisarat valumassa kohti täriseviä huulia. Se ei koskaan halunnut lohdutusta, se tuli siitä vain surullisemmaksi. Milo halusi hiljaisuuden sekä varmuuden, että joku tietää sen vaikeasta olosta.

Milo seisoi paikoillaan ja katseli katua, jolla kukaan ei liikkunut. Suojateiden valkoiset raidat loistivat märästä asfaltista. Siinä kadunkulmassa Elena oli katsonut yläviistoon ja vilkuttanut keittiön ikkunaan. Me olimme pitäneet toisiamme käsikynkästä.

"Keittäisitkö mullekin vettä", pyydän varovasti. Milo nyökkää ja laskee sälekaihtimet. Minä istun olohuoneen matolle ja kietoudun peittoon, kuulen kun porraskäytävässä sytytetään valo. Tee on valmista, Milo ojentaa valkoisen mukin. Se laskee päänsä minun olkapäälleni ja huokaisee. "Ei se enää tule."