sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta

Yleensä valvon silloin, kun jokainen ajatus päätyy samaan pisteeseen, eikä missään ole mitään järkeä. Silloin minä tunnen sen kihelmöinnin ylimpien kylkiluiden alla. Rinnan alla. Siellä on kaksi mannerlaattaa, jotka haluaisivat revetä toisistaan ja päästää tulivuoren nousemaan välistään. Mutta ne eivät millään irtoa. Ja tulen alku kytee niiden alla, siinä kohdassa josta ne ovat toisissaan kiinni. Ne pienet liekit minä tunnen, niitä on kymmeniä. Niiden takia minä valvon.

Mutta tänä yönä valvon, koska olen viimeinkin oppinut olemaan paikoillani. Minä olen istununut puolitoista tuntia samassa paikassa. Tuuletusikkunasta on leijaillut elokuun ilmaa. Välillä olen vain ollut, selkä suorana seinää vasten. Välillä olen venyttänyt oikeaa kylkeäni kurkottamalla kättä kattoa kohti. Ja minuutteja olen katsellut sitä, jonka pää on ollut sylissäni ja hiukset levinneet tyynylle ja jalkaani vasten. Olen valvonut puolitoista tuntia, koska en ole halunnut kadottaa silmistäni sitä, jonka käsi on tipahtanut reidelleni uneen vaipuessa. Pelkään, etten aamulla enää muista, miltä ihoista sekoittunut lämpö tuntuu. Mutta se, jonka hiukset lepäävät tyynyllä ja jalkaani vasten, raottaakin yhtäkkiä silmiään niin että ripset näyttävät vaihtavan paikkaa. Ja se kysyy minulta, että mitä minä halusinkaan synttärilahjaksi. Vastaan, kuiskaan, että kukkia vaan ja aamulla halin. Ja se nousee puoliunessa ja ottaa minun kyljistäni kiinni ja sanoo että näitä öitä tulee vielä, niin kuin tulee aamujakin, nuku sinäkin jo. Ja minun pitää totella kun minut laitetaan peiton alle, ja kun tyynylle laskeutuu kahdenlaisia hiuksia.

2 kommenttia:

  1. Näistä teksteistä nautin kyllä enemmän kuin juuri mistään tekstistä sitten lastenkirjojen joita äitini luki minulle silloin kun olin vielä pieni :)

    VastaaPoista
  2. oho, noin paljon ei oo vielä kukaan kertonu tykkäävänsä! kiitti tositosipaljon ku kerroit :'>

    VastaaPoista