Rajojen takaa

Hmm. Onhan sitä tullut mietittyä.

Olen tosin matkannut jo niin useita kuukausia, etten ole enää varma mistä aloitin. Kilometrimittarin viisareista toinen on ikään kuin kulunut pois paikoiltaan. Täällä luoteen puolella auringonlasku ei kerro vuorokaudenajasta sen enempää kuin lämpötilakaan.

Viimeisin näkemäni eläin taisi olla leijona, se katosi hiekkapölyyn. Minulle tuli siitä mieleen unihiekka. Olen ollut melko kauan ilman sellaista ihmistä, joka ymmärtäisi puhettani. Olisi pitänyt lukea useampaa kieltä silloin, kun oli aikaa. Onneksi olen nähnyt viime päivinä isompia tienviittoja, joista olen päätellyt saapuvani pian kohtuullisen suureen kaupunkiin.

Toivon mukaan saan vielä joskus juoda lämmintä kanelikaakaota. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että vadelmien maku on jo päässyt unohtumaan. Hyvä niin, ehkäpä.

En enää muista, mitä kamerani filmille on tallennettu.

Paitsi että eräässä kuvassa on kuusi puuta,

joiden juurien luulin nitoutuneen yhteen.

Sain kuitenkin kuulla paikallisesta radiotiedotuksesta,

etteivät ne jaksaneet viikonloppuista myrskyä.

Se oli lyhyt myrsky, mutta riipaisi mennessään jokaikisen lehden.

Siitä asiasta vielä, josta kysyit.
Olen kyllä miettinyt. Olen piirrellyt kuvioita hiekkaan.

Kaksisataa kilometriä tästä länteen hiekka tuntui olevan jatkuvasti kosteaa, mutta nyt tunnen allani kuuman, kuivan rannan. Märkään hiekkaan ne kuviot jäivät, ovat siellä kai vieläkin, mutta jos joku juoksee tuon äsken piirtämäni kuvan päältä, sitä ei voi enää palauttaa.

En ole tullut uuteen tulokseen. Epäilen aika paljon. Minä luulen, että minne vain tästä jatkankin, löydän vain yhä kuivempaa ja kuivempaa hiekkaa. Toivonkin, että seuraavan kirjeesi saavuttua saisin luvan soittaa sinulle kaupungin puhelinkopista.

Meet me in the middle

juon mukista tiikerin päiväunen
kuuntelen sadepisaroita hiirenkorvillani
katson kissankelloa, se osoittaa jo seitsemää

on aika kävellä vastaan
sade menee läpi takista
hiuksista se imeytyy aivoihin asti
mutta jalat ei kastu, minulla on kumpparit

Otan sakset

Joku on jättänyt kengät bussipysäkin roskiksen päälle, ruskeaa mokkaa, varmaankin läheiseltä kirpputorilta.

Sinä jätät minut painavan kevyeksi. Toisin sanoen täytät minut tyhjällä.

Kun minua epäilyttää, että alan tulla liian levottomaksi, otan kartonkia, kontaktimuovia, kuvia ja kehykset. Ja sakset. Ja teen taulun.

En ikinä uudestaan tahdo itkeä puhelimessa sisäelimet rei'illä. Minä yritän kertoa, että mieleni räjähtää ja sinä sanot "Niin, oliko muuta?" Sinä otat sakset ja leikkaat reikiä kunnes niitä on tuhansia, ja seuraavaa puhelua ei enää tule.

Vertailen lakkasopan ja appelsiinien sävyeroja. Etsin värikartasta oikeat sävyt ja merkkaan toisen löytämistäni värikoodeista permanenttitussilla soppakulhoon, toisen appelsiinien kuoriin.

Seuraavalta, johon liimaan rakkauttani, en vaadi mitään.
Kun tunnen mieleni räjähtävän, totean vain täysin ulkona omasta persoonastani: "Kuule, minusta tuntuu että pääni on nyt kuin Jaffa-appelsiini." Käytän siis kiertoilmauksia. Näin annan itsestäni taiteellisen kuvan, ja lisäksi hieman hömpsähtäneen, mikä on aina suloista ja suorastaan toivottavaa.

Leivon omenapiirakkaa. Salaisesti toivon pehmeää suudelmaa, toivon saavani tuntea itseni seinän ja miehen välissä. Mutta en vaadi sitä, en tietenkään, minä en tunkeile enkä ahdista, minä pysyn helppona hoitaa. Mitä sitä turhia oikuttelemaan, vaikka hieman on sydämeni rakoille tuhoutunut, mutta asioillahan on tapana järjestyä.

Joskus olen kuullut jonkun valittavan: "Saan sinusta harmaita hiuksia!"
Mutta minäpä saankin sinusta kaksihaaraisia. Otan sakset.

Mieluummin olisin tyytyväinen sika

PHOTO cocuk.deviantart.com

Avatusta ikkunasta pyrähtää sisään yöperhonen. Se on niin kuin paniikkihäiriö. Se istuu välillä paikalleen liikauttamatta edes tuntosarviaan. Sydämessä hyppää, kun se taas yhtäkkiä lähtee lentoon. Hallitsematonta räpyttelyä ilmassa. Minua inhottaa, koppaan sen kiinni seuraavan pysähdyksen aikana ja vien takaisin ikkunalle. Muistan vieläkin, mille se pesuaine tuoksui, jolla sinun paitasi pestiin. Minulla on liian hyvä muisti tällaisille asioille, minua inhottaa!

Luulen, että joka toinen päivä olen kaunis ja joka toinen päivä en. Sen on kai oltava kuvitelmaa, mutta tällä tavalla minä olen jo pitkään ajatellut.

Luen monta sivua Maan kiertoliikkeestä Auringon ympäri, sillä siitä minun täytyisi muistaa kaikki. Ikkunan jätän vain pienesti raolleen, jottei perhonen huomaisi tulla uudestaan sisälle. Ulkoa ei kuulu mitään, siltä ainakin vaikuttaa. Oikeasti sieltä kuuluu jatkuvasti tasainen moottoritien hurina, oli mikä aika vuorokaudesta tahansa. Olen tottunut siihen. Siihenkin.

Niin, - ... niin.

vanha kunnon resepti alkaa jälleen parhaaksi ystäväkseni

vaikka on valoa, jonka pitäisi antaa vanhoja kunnon vitamiineja

näin minä osaan valehdella itselleni. oi kuinka hyvin olen sen oppinut!

piirtelen lukujärjestykseeni jäätelön, vesimelonin, auringon ja sinisen pilven

peittelen itse itseltäni sitä kihelmöintiä joka -

niin, en sanokaan.

myös kertomatta jättäminen on valehtelua,

ja kaipa minäkin voin sitä harrastaa,

kun kerran saavat monet muutkin.

sanon, että haluan juopua ja kieriä nurmikolla liaten vaatteeni

mutta en minä halua sitä sen enempää kuin märkiä lehtiä maassa

tai suuria lumihiutaleita taivaalta

en hitto vie kerta kaikkiaan

jaksa haluta mitään.

olo iloinen iloinen olo missä viivyt

ginger hair

mintunvihreä kynsilakka

stockmannin ruusuallas

palanen kuivaa asfalttia

tummat hiukset sekä sinistä ja mustaa kangasta joka rintakehäsi peittää
mielikuvina jotka melkein ovat harhoja
(siksihän olen vieläkin kärsimätön
ps. tahtoisin lisätä tähän useita huutomerkkejä perään)

minun sisälläni palaa.

tyhjässä mahassa tulta

ja sydämen paikalla nuotiopuut

minut pitäisi rakentaa, hankkia uusia paloja

ja liimata ne kuumaliimalla että varmasti pysyvät

näkisimpä niitä

oikean värisiä neilikoita,

isoja ja pieniä,

kasvaisipa niitä niityillä kesäisin,

niin pystyttäisin ruohikolle teltan

ihan vain katsellakseni niitä öisin,

kun on hetken verran hämärää

odottelen kunnes turrun

Väri 004

"olemisen sietämätön keveys"
se on tosiaan sietämätöntä,
mutta silti se houkuttaa:
tuntisin itseni hetken verran
kaksi kertaa kevyemmäksi
ja palaisin taas muotooni,
huomaisin, että minä olen tässä
se olen minä



valkoista maailmaa on vaikeaa vastustaa
tottakai sinne tahtoisi jäädä asumaan,
kun on kerran perille löytänyt
mutta kun "kaikki menee toisin,
joku suunnittelee mua paremmin"

unelmiani ei kuitenkaan suunnittele kukaan
niissä saan nukkua kenen sängyssä vain tahdon
eikä uneen vaipuminen pelota, kun silitetään selkää

Aina pitäisi hieman yliarvostaa itseään

odotan ja pelkään

lämmintä tuulta käsivarsilla
ja värien ja pilvien yhdistelmää,

jota kutsun leijonakuningastaivaaksi

sen alla on niin helppo antautua,

kun kaikki on kauniimmassa valossa

pelkään

antautumista

jonkun toisen huolehdittavaksi

koska on vaaleanpunaista unelmaa ajatella,

että joku todella jaksaisi olla minun kanssani koko loppuelämän

tai edes enemmän kuin kolmea kuukautta

tai että minä jaksaisin ketään

mutta ainakin minulla on kaunis selkä

niin ovat nekin kertoneet, joiden olen antanut suudella

odotan

kaatosadetta

kuumaa ihoa

kylmää asfalttia

vaalenneita hiuksia

sitä kun tajuan, että on joku

joka ei turhaan luovuta irti minusta