Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta 002

Kyllä se uni tulee. Tulee se. Tule, uni. Uniiii... Uni hei, tule jo. Ei. Ei se tulekaan. Viimeinen oljenkorsi: valot kiinni, silmät kiinni, laske sadasta alaspäin, piirrä numerot valkoisella mielen mustalle pohjalle. --- Kakskyt yks, kakskyt kaks. Eiku, kakskyt yks, kakskyt... Kakskyt. Yheksäntoista, kaheksantoista, seittemäntoista.

-

Seittemäntoista.
Vaaleat lakanat ja sälekaihtimien välistä vaaleanpunaiseen sekoittunutta auringonkeltaista. Romanttista valoa, kuin suoraan lainattu rakkauselokuvan sumeasta aamukohtauksesta.
- Minkä ikänen sää oot?
- Seittemäntoista.
Pakko nousta äkkiä. Nostan hiukset ylös, korvan takaa tippuu paksu suortuva kun laitan leuan alas. Roikotan päätä niin että niskassa naksahtaa.
- Seittemäntoista?
- Mm.
Pakko nostaa suortuva muiden hiusten joukkoon. Ylös pompulan alle. Sormet ei tottele, veri kiehuu niiden sisällä, porisee kuin teevesi keittimessä ja naps, virta pois päältä, porina hidastuu, viimeiset kuplat, kuumaa höyryä joka tarttuu ilmaan ja keittiön kaappien vetimiin.

Roikotan päätäni ja mietin, tapahtuuko tämä vain minulle. Että sulan johonkin toiseen. Tuohon joka nyt kysyy olenko oikeasti seitsemäntoista, vaikka tätä ennen meidän ei ole tarvinnut kysyä mitään. Että me olemme erivärisiä vahapalloja, joita joku lämmittää käsissään. Lapsi, joka tahtoo muovailla vahasta mansikan. Me olemme mansikan punainen ja vihreä, meidät muotoillaan erikseen. Punaisesta pyöreämpi, alaspäin kapeneva, pilkullinen. Vihreästä pienempi, palmun latva, monta kovaa lehteä. Lämpiminä ja täydessä muodossaan ne sulatetaan yhteen. Toisesta tulee se, johon tartutaan - se, josta lopulta irrotetaan likaisin sormin. Toisesta se, joka katoaa - se, joka vain jotenkin irtosi. Kevyesti napsahtaen.

Me sulamme yhteen, vihreä ja punainen. Sitten sinä sanot liian hiljaisella äänellä, ettet enää tiedä kumman sydän lyö selkääsi vasten.

Sata. Yheksänkytyheksän. Yheksänkytkaheksan.

Mannerlaattoja ja kaksi yhteen sulanutta

Yleensä valvon silloin, kun jokainen ajatus päätyy samaan pisteeseen, eikä missään ole mitään järkeä. Silloin minä tunnen sen kihelmöinnin ylimpien kylkiluiden alla. Rinnan alla. Siellä on kaksi mannerlaattaa, jotka haluaisivat revetä toisistaan ja päästää tulivuoren nousemaan välistään. Mutta ne eivät millään irtoa. Ja tulen alku kytee niiden alla, siinä kohdassa josta ne ovat toisissaan kiinni. Ne pienet liekit minä tunnen, niitä on kymmeniä. Niiden takia minä valvon.

Mutta tänä yönä valvon, koska olen viimeinkin oppinut olemaan paikoillani. Minä olen istununut puolitoista tuntia samassa paikassa. Tuuletusikkunasta on leijaillut elokuun ilmaa. Välillä olen vain ollut, selkä suorana seinää vasten. Välillä olen venyttänyt oikeaa kylkeäni kurkottamalla kättä kattoa kohti. Ja minuutteja olen katsellut sitä, jonka pää on ollut sylissäni ja hiukset levinneet tyynylle ja jalkaani vasten. Olen valvonut puolitoista tuntia, koska en ole halunnut kadottaa silmistäni sitä, jonka käsi on tipahtanut reidelleni uneen vaipuessa. Pelkään, etten aamulla enää muista, miltä ihoista sekoittunut lämpö tuntuu. Mutta se, jonka hiukset lepäävät tyynyllä ja jalkaani vasten, raottaakin yhtäkkiä silmiään niin että ripset näyttävät vaihtavan paikkaa. Ja se kysyy minulta, että mitä minä halusinkaan synttärilahjaksi. Vastaan, kuiskaan, että kukkia vaan ja aamulla halin. Ja se nousee puoliunessa ja ottaa minun kyljistäni kiinni ja sanoo että näitä öitä tulee vielä, niin kuin tulee aamujakin, nuku sinäkin jo. Ja minun pitää totella kun minut laitetaan peiton alle, ja kun tyynylle laskeutuu kahdenlaisia hiuksia.

Saman kokoinen

voisitko vaikka pidellä minua niin kuin vauvaa
kun on ne sekunnit joina tunnen itseni sellaiseksi pieneksi
"sinä se mahduit isän kyynärvarrelle ihan kokonaan! ja pää oli äidin kämmenen kokoinen..."

minä olen vieläkin se pieni, minun sydän ei ole kasvanut ei ainakaan näkyvästi vaikka niin kovasti luulin ja voimat kadotin, minun sydäntä ei pysty jakamaan kun se on niin pieni valmiiksi.
siispä
ota minusta puolet.
kokonaista et saa.


Vuosittain saadaan kuulla se tarina - kuinka näkyi sinä yönä satelliitteja. Huuhkaja tai susi ulvoi, ei kukaan vieläkään tiedä kumpi se oli. Vaikka video kovasti rätisee, on selvässä muistissa, että oli ne sekunnit joina tanssittiin epätahtiin laiturilla, ei pelätty tippumista veteen. Ei kukaan ymmärtänyt pelätä tulevia vuosia, ei murehdittu homeisista ovenpielistä, ei pelätty keskenmenoja eikä avioeroja. Ylipäänsä mitään mikä tuli tapahtumaan muodossa jos toisessakin.


ei, minä en tarvitse puolikasta! anna minulle kokonainen maa ja taivas! meret ja joet, vuoren harjanteet - minun!

no, hyvä on.
ota, mutta sydämeni jää

sehän jäi isän kyynärvarrelle,
koita nyt ymmärtää

Juuret

kasvoni näkyvät valokuvista peilinä;
minun poskipääni samanlaiset kuin hänellä
seepianvärisessä filmikameran kuvassa
40-luvulla

mistä me tullaan

mihin tästä mentäisiin

jospa olenkin vain tässä
paikoillaan, kun kerrankin jaksan

Yötunteita

oranssia valoa, täydelliset soinnut, basso hakkaa nurkan takana

tahdon istua mekossa korkkareissa nahkasohvalla ja kuunnella

sitä miten kaikki voi olla niin kokonaista, harmoniassa

laulan jopa nuotilleen, hymyilen ja taputan

kenellekään en kerro kuka oon

kaikki on väliaikaista:
hetki tuntuu näyttää kuulostaa kauneimmalta
sitten aamu nousee
valomerkki

väärät hitaat

vielä viisi lasia vettä ja sohvatyynyjä ja

kaipaus

Hiljaisuus on hiljaisuus

niin on todistettu että mikään ei niin lepata kuin haavan lehdet
ja mun sisälläni ne lepattaa silloin kun valitsen kaupan kassan myyjän perusteella:
ennen kielsin itseäni menemästä siihen, jossa on komein, etten vain sopertaisi -
nyt kävelen sitä kohti ja se on mun magneetti ja mä katson silmiin
yhtä paljon kuin sekin

kotona mun käsissä on tuore ananas, liian kallis kylläkin
lehden kaksoisnumero, jonka sivut on yhtä kuin ruoka silmille
ja muutaman millin kohonnut itsevarmuus, muutaman vaan

hiljaisuus ei ole enää täynnä ääniä, korvat sulkee tien pään sisään ja on hyvä olo, oikein hyvä hetki ajatella ajattelemattomia