tuntuu hengityksessä

kun katsoo suoraan, syvälle

hukuttavaan maisemaan

niin että silmät eivät

huomaa ääriviivoja

melkein nukahtaa mutta

huomaa

ettei voikaan kallistua

vasten olkapäätä

ja maisema selkenee

kylmäksi harmaaksi

äänettömällä

rastaat olivat meidän etupihalla
säikäytin ne
korkokengillä

koska olisi viimeksi ollut yhtä hiljaista
illalla vain pyörän raksutus
keskellä tietä rukoilin
kyyneleet kirpeitä

ei olisi ollut syliä ottamassa
jos olisin syöksynyt

kuiskasin ilmaan
toivomuksen
sillä yksi toteutui jo
ehkä ansaitsen toisenkin

olen kiinni
takertunut
omaan filminauhaan

syvennettyyn ikkunalautaan

Ha

kuinka niin, miten sinä niin voit väittää, minä en jaksa minä en osaa enää tätä peliä

tällä kertaa ei paiskota ovia tai romahdeta lattialle eikä kyyneleet polta kurkkua, ei kummankaan

äänet ovat karheita silti kun aamulla herätään, muka vuorotellen, oikeasti kumpikin on herännyt samaan valonkaistaleeseen, joka pimennysverhon alta tunkee

kulta, kulta rakas
tämä on sitä harmaata aluetta nyt, meidän ei loppu eikä alkukaan, tämä on se harmaa
ha, ha, harmaa

naura sinä, voin kyllä yksinkin kantaa kyyneleet, ne jäivät taas kerran tuonne silmien taakse, näetkö, ha, ha, et voi nähdä, se on minun salaisuus, minun kulta, kulta rakas

haluat kuitenkin, kyllähän minä sinut luen, luen niin kuin puhelinluettelosta sattumalta löytyisi oikea numero

haluat haluat
haluat kulta, kulta
tiedät varmasti, mitkä lakanat meidän sängyssä on