Kangasvuoret

Pienessä kaupungissa oli tavallista, että ympäri mentiin ja yhteen tultiin. S-marketin leipähyllyillä, kirjaston kulmalla, kapeilla kävelykaduilla sitä sitten vatvottiin joka maailman asia. Useimmiten kaikki tiesivät kaiken kaikista ja kaikesta, jopa kuurot. Tästä Kangasvuoren pariskunnasta oli kuitenkin tapana puhua hiljempaa kuin muista ihmisistä. Hellävaroen, jos sitä niin voi kuvailla.

Sen naisen pupillit olivat kuin puolukat. Syvää punaista.

Kangasvuoret asuivat paritaloasunnossa. Toisessa asunnossa oli ollut tyhjää pitkään, eikä sille asialle oikein osattu tehdä mitään. Monen Tarpolan kaupunginosan asukkaan rakastama Helka-mummu oli kuollut siellä vanhuuteen.

Marraskuun alussa Huoneistokeskuksen auto viimein ilmestyi Tarpolantielle ja harmaapukuinen nainen asetti esittelykyltin pihamaalle. Vastapäisen kerrostalon ensimmäisestä kerroksesta olivat rouvat kytänneet tapahtumia asunnon edustalla. Kuuleman mukaan Anne-Lis Kangasvuori oli varta vasten leiponut kaurakeksejä asuntoesittelyyn saapujille. Sen Anne-Lis oli Helka-naapurilleen luvannut, että hänen kotinsa viimeisillekin vieraille varmasti tultaisiin tarjoamaan jotakin suuhun pantavaa.

Sille naiselle lupauksen lunastaminen oli itsestäänselvyys. Perusasioita elämässä.

Anne-Lis Kangasvuorta ja hänen miestään Ilmaria kartettiin yleisesti eritoten tarpolalaisten keskuudessa. Ei niinkään pelonsekaisin tuntein. Koettiin, että heidän tuli antaa elää rauhassa omaa elämäänsä. Postilaatikolla naapureiden kesken toki vaihdettiin kuulumisia jopa iloiseen sävyyn. Tulipa Anne-Lis siinä sivussa usein antaneeksi vinkkejä ikkunanpesuun tai rucolan kasvatukseen.

Eräs uusioperhe muutti Kangasvuorten viereen. Parisen viikkoa muuton jälkeen se vain valitettavasti sattui tulemaan kaupunkilaisten tietoon. Sen jälkeen alettiin pariskunnasta kuiskia valittelevia katseita luoden. Se ovi. Sen oven narahdukset aamuöisin. Se ovi, joka kenenkään ulkopuolisen tietämättä sijaitsi näiden kahden asunnon välillä.

Sen naisen maailma kääntyi ylösalaisin. Sinä aamuyönä Anne-Lis Kangasvuoren viha jätti kokonaan purkautumatta ja imeytyi hänen pupilleihinsa.

Hän kirjoittaa naiselle

Näin hän kirjoittaa naiselle seitsemäskymmenes neljättä vuonna yhdeksänkymmentäsataakuusi alkuyöstä turhautuneena epätasaiseen pisaroiden ropinaan kattolevyssä ja elämänsä suurinpiirtein puoliksi nähneenä

No niin. Mikset sinä vain sano sille, että eikö tämä ole jo nähty. Se on vain yksi lause. Sano, että nyt riittää. Poista numero puhelimen muistista ja aloita vaikkapa elämä. Än yy tee nyt sinä tietysti ajattelet, ettei elämäsi sen parempaa olisi niinkään. Kuulehan, ymmärrän toki, että kauniisti olet ajatellut hänen sinut tuntevan. Paremmin kuin kukaan. Niinpä niin.

Katsohan.
Sinä et enää edes syö samalla tavalla; jännität niskaasi jo pelkästä haarukan liikauttamisesta. Tuo sinun sähköinen tärinäsi on turhaa. Miksi me olemme täällä - sitä sinä hoet turvonneiden luomiesi takaa - siitä ei ole hajua minullakaan. Älä vastaa minulle enää. Älä ainakaan ennen kuin kiinnikasvaneet luomenreunasi ovat erkaantuneet toisistaan.

Tavallisesti hän kirjoittaa perinteisen tervehdyksensä mutta koska hän tietää huomenna olevan viikon yhdeksäs päivä se samainen päivä joka viime viikolla toi myrskyn ei hän vaivaudu enää ja hän sulkee sälekaihtimet nopealla liikkeellä muttei vihaisena lainkaan

10.10.10.

tänään
tipahtelee niitä pienenpieniä valkoisia
jotka katoavat sekunneissa saavuttaessaan maan
ja isoja keltaisia oransseja kulmikkaita ja pehmeitä jotka peittävät vihreän

voisin seisoa keskellä harmaata
huomata, että tuuli kulkee pääni läpi korvasta toiseen
ettei se sittenkään vie mitään minnekään, se vain tuo takaisin

Mørk blå

Meidän kodissamme on kattoja eri korkeuksilla. Tummansinisinä myöhäisiltoina kun olen vihainen sinulle, minä katson vierashuoneen terävästi kaartuvaa kattoa. Se on kuin Muumipeikon makuuhuone. Tikkaat tosin puuttuvat.

Me saimme tämän talon puoliksi rakennettuna. Sinä soudit veneesi siihen kalastajarantaan, jonka nykyään saan nähdä kylpyhuoneen pikkuikkunasta. Näytit keskeneräistä tietä. Se vei meidät vaalealla aidalla reunustettuun pihaan ja minä näin edessäni tämän talon, jonka tiesin maalaavani siniseksi kunhan se valmistuisi.

Talvisin meidän talossamme on liian viileää. Pidän mustavalkoista villatakkiani ja sytyttelen kynttilöitä ympäriinsä. Me ylitimme budjetin, takkaan ei ole varaa vuosiin. Onneksi sinä muistutit joulukuussa, että halaaminen lämmittää myös. Silloin minä tein kynttilöistä sydämen lumihankeen ennen kuin tulit illalla kotiin.

Sinä kalastat joskus torstaisin Magnuksen kanssa. Magnus tietää veneistä kaiken. Kun me kesän lopussa maalasimme taloa, minä melkein tipahdin tikkailta, mutta Magnus otti minut kiinni. Onneksi sinä et ollut näkemässä. Emme me kuitenkaan sillä tavalla pidä toisistamme, emme niin kuin minä sinusta.

Se, mitä minä toistin rukouksissani teinivuosista lähtien. Vaikken koskaan tiennyt miksi rukoilen. Minä sain sen. Katson kun kolaat lunta kotitieltä. En päästä sinua. Sen päätän tässä nyt.

Se ei satu enää

ei satu enää

oon yksin mä nyt

nostan kytkintä



tunnen itseni paremmin

kun sain katkaistua remmin

kipu opettaa, särky opettaa

ei voi kun kohdata heikot kohtansa ja vähä karaistuu

muuten maailmassa vuoroin paistuu ja vuoroin pakastuu



ei voi samaistuu liikaa keneenkään

muuten mä heitän itseni menemään

ja vedätän niitä joista välitän

ja kaik on turhaa jos jos ei siitä opi mitään

se on vaan minä ja mun herrani

tarpeeks vuodatin sydänvertani









------------

Jukka Poika