Pimeä tuli niin aikaisin, etteivät katuvalot pysyneet tahdissa. Oli melko mustaa. Sitten kun tultiin siihen polun kohdalle, niin kukaan ei uskaltanut mennä enää eteenpäin. Me käännyttiin takaisin ja kierrettiin iso mutka.

Me käveltiin ja käveltiin ja vaikka kukaan ei kertonut sitä ääneen, me ajateltiin kaikki samaa asiaa. Sitä, että miten se kaunis violetinpunainen syksy olikin ollut pelkkä lyhyt vilahdus, lehdet olivat lentäneet huomaamatta irti vaahterasta, joka nyt oli ihan paljas. Oli ollut yksi iso myrsky, jolloin sähköt olivat katkenneet ja liesi keittiössä napsahtanut pois päältä. Äidin kantarellikeitto oli sen takia mennyt pilalle ja se oli viskannut kauhan lattialle.

Happea

kuinka syvään voi vetää lokakuun ilmaa sisälleen
niin kauanko, että on itse samaa ainetta

kun tulee ajatelleeksi, ettei mikään kuulu mihinkään
ettei ole väliä millään, kaikki tapahtuu jonkun vuoksi muttei minkään
silloin valuu painavana kohti pohjaa, ei heti mutta vähitellen
olemiseen uppoaa kuin kosteaan sieneen ja tukehtuu

tähän aikaan ilma on sumua ja siksi kaikki on puoliksi peitossa
minä yritän takertua siihen kaikilla sormillani
yritän yritän